"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja jollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on kuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää totta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa."
Jane katseli häneen epäillen. "Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla mahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on."
"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaiken tuon saat unohtaa. Ehkäpä minä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta tällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä on viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan."
Jane katseli yhäti häneen hämillään ja suurin silmin.
"Hyvä isä sentään, voiko se olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa sinua!" hän viimein huudahti. "Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin — minä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä varma — anna anteeksi, että sitä kysyn — oletko ihan varma, että tulet onnelliseksi hänen kanssaan?"
"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä tulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin mieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?"
"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo Bingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja arvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä tarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että menet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että tunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?"
"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaan suurempaakin rakkautta kuin minun pitäisi."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"No niin — minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuin
Bingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?"