Kitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa hyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui ääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan hattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja kuiskutti:
"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon ikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain Janen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella hänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi."
Illalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra Darcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen mielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä panevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja juuri hänen kauttansa; että hän, isän lemmikkitytär, kohta jättäisi hänet yksinäisyyteen ja ikävään — se ajatus täytti Elizabethin mielen sanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra Darcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään. Tehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa, hän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen korvaansa: "Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa." Hän nousi ja lähti oitis.
Hänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja tuskastuneelta. "Lizzy", hän sanoi tyttärensä nähtyään, "mitä sinä oikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen kosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?"
Kuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat mielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen lausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt häneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja tunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi rakastavansa hra Darcya.
"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän on rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän kauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee saamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?"
"Onko teillä mitään muuta muistuttamista", sanoi Elizabeth, "kuin että luulette minun olevan hänestä välinpitämätön?"
"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi mieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella rakastaisit häntä."
"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä", vakuutti tytär kyyneleet silmissä; "hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen ylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin ihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua käyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja."
"Lizzy", sanoi hänen isänsä, "minä olen antanut hänelle suostumukseni. Hän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä hänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumukseni sinullekin, jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli minun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun luonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja kunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita aviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun vilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä ja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta kurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua, että näkisin sinun olevan kykenemättömän kunnioittamaan elämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein riippuu."