Elizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja juhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä tunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen sydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen tapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen kiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt monien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä kamppauksessa.
"No niin, rakkaani", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan, "mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita kuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut luovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle."
Parantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi hänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra Bennet tuli kovin ihmeisiinsä.
"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan — rakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki hänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi. Se säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki olisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin tahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt huomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee rakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin."
Hän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä aikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa hän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: "Jos vielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin lähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein naittamispäällä."
Mutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen makuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin työläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi. Kesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että kerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin uskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä, huitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään ja siunailemaan sanomatonta onneaan.
"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi, rakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut uskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja mahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja hienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla — häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni — kuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja pitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että hän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että hänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa! Kuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa tuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään — mitä minusta tuleekaan? Minä menen vallan sekaisin!"
Äidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä, että hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth omaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun äiti jo säntäsi sisään.
"Kuule, rakas lapsi", hän huusi, "minä en kykene muuta ajattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä enemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule, teidän on hankittava piispan lupakirja — teidän on pidettävä joutua, jotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan lupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä ruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä huomiseksi päivällispöytään?"
Tämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään uusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma sulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta suhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia tilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin vaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta kunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin seuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä isänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään tuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi vävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.