"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa — vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"

Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä luonne!"

"Minä en uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."

Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Ja sellaista hyvännäköistä nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä, joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen kanssaan, niinhän te sanoitte?"

"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. Minun isäni alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa — läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin osoittaakseen mieltymystään minuun."

"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan. Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä — sillä mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"

"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon väkevämmät vaistot kuin ylpeys."

"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä hyviinkin tekoihin?"

"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja pojan ylpeyttä, sillä hän on hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on myöskin veljen ylpeyttä, joka saa hänet jossain määrin hellien ja huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja hellimmäksi veljeksi."

"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?"