"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."
"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth. Tästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle vanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos et mene naimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua edessäni, jos menet naimisiin hänen kanssaan."
Elizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista alkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella itselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli ilmeisesti pettynyt.
"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä, Bennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa taipumaan."
"Rakkahani", vastasi hänen puolisonsa, "minulla on pari pientä mielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun vapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi, että sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen iloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin suinkin."
Mutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen miehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua Elizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen häntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja mukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla puuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset väliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi. Mutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän järkähtämättä päätöksessään.
Tällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa onneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään tavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja vaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset aiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin ansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään jokseenkin välinpitämätöntä naamaa.
Perheen täten — kuvaannollisesti puhuen — seistessä päälaellaan sattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet eteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: "Olipa hauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä sinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on kosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä."
Charlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat uutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet istui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja myötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen ilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen. "Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas", lisäsi huolestunut äiti alakuloisesti, "sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan ei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä säästetä hermojani lainkaan."
Charlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane ja
Elizabeth saapuivat yhdessä sisään.