"Kas, siinä hän nyt tulee", huudahti rva Bennet, "ja näyttää niin välinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan hän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti härkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset, niin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei enää ole? Minä en vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä en sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen tiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten tahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion pitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille? Eikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii hermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään puhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin! Mutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään vaivojaan, häntä ei kukaan sääli."

Hänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta, tietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät rouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään keskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä ja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti äiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:

"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herra
Collinsin ja minun vähän jutella keskenämme."

Elizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat häntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken minkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus, joka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja sitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään vaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet aloitti keskustelun:

"Ah, herra Collins!…"

"Rakas arvoisa rouvani", keskeytti hyljätty kosija hänet, "pyydän, että vaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana", hän jatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, "että kävisin moittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus alistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi välttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun nuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa olevani; — lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä aivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että olen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan todellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä olen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta silloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet, mutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän silmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään muotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne kohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin harjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut käyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun tyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja kasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen varmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille. Itselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää silmällä arvoisan perheenne etua; ja jos minun käyttäytymisessäni on ollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle anteeksi."

XXI LUKU.

Jupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa, ja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien pistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niin hän ei ilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä edes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla käytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa hän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti Lucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli kuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä hyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi kaikelta huomiolta.

Seuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen eikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä. Elizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi vierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin suunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina, ja lauantaina hän aikoi lähteäkin.

Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin tiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä tapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin tanssiaisista. Hra Wickham oli palannut, itse asiassa hän sattui yhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo, missä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman mielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin yksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut vapaaehtoinen.