"Mitä lähemmäksi juhla joutui", hän sanoi, "sitä selkeämmin rupesin tuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya. Oleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä olisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia, jotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni."
Elizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään; ja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat neitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin rinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä kohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se tyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan esitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.
Kohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli Netherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni ja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa, joustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti muuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi joidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen ja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa osaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista sisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella hra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet, sai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua yhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:
"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt minua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt Netherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne takaisin. Kuulehan mitä hän sanoo."
Hän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri päättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat ennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa Grosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: "Enpä voi väittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle muuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni; mutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen yhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme lievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä luotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään toivomustani." Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli epäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta vaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut aihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen pikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään palaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen nähden.
Mutta tämä toivo sammui äkisti, kun Jane jatkoi lukemistaan.
"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa asiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme varmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan Lontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka vuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei tarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet tuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin halusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme, mutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista joulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne suinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin kadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta."
"Käyhän tästä selvästi ilmi", lisäsi Jane suruissaan, "että herra
Bingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena."
"Ainoastaan se käy selvästi ilmi, että hänen sisarensa ei toivoisi sitä."
"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma päätöksensä — onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedä kaikkea. Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti tekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään." Ja hän luki edelleen väräjävin äänin: