"Se sinun on itsesi ratkaistava", sanoi Elizabeth. "Jos sinä kypsästi asiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on parempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla onnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin antamaan hänelle rukkaset."
"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?" sanoi Jane ja hymyili heikosti. "Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi, vaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni."
"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti säälitellä sinua."
"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena — silloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat muuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa."
Mutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä se tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut hetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra Bingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.
Hän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa muodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa tulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti kärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella itsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin Netherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.
Sisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin ainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä lainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn johdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta siunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin päivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli tulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa tätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla, että hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle Longbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.
XXII LUKU.
Bennetin perhe oli kutsuttu Lucasten luo päivälliselle; ja taasen oli Charlotte kyllin kiltti kuuntelemaan miltei koko illan hra Collinsin haastelua, ansaiten sen kautta Elizabethilta lämpimät kiitokset. "Sinä pidät häntä hyvällä tuulella hänen poislähtöönsä saakka", sanoi hän, "ja siitä olen sinulle kiitollisempi kuin osaan sanoakaan". Charlotte vakuutti ystävättärelleen, että hän kernaasti oli toisille hyödyksi miten vain taisi, ja että ilo ja tyydytys sellaisesta ystävänpalveluksesta korvasi runsaasti hänelle vähän vaivannäön. Herttaiseltahan tuo kaikki kuulosti; mutta Charlotte ulotti ystävällisyytensä pitemmälle kuin Elizabeth osasi arvatakaan — hän näet tahtoi suojella tätä hra Collinsin kiintymykseltä koettamalla kohdistaa sen omaan lylleröiseen persoonaansa. Sellainen oli suoraan puhuen nti Lucasin suunnitelma; ja se luonnistui niin mainiosti, että hän vieraitten myöhään poistuessa oli miltei varma siitä, että kaikki olisi ollut kohtakin selvillä, jollei hra Collinsin olisi tarvinnut lähteä Hertfordshirestä niin pian. Mutta tällöinpä neitonen erehtyi ritarinsa voimakkaasta luonteesta ja tulisista tunteista, jotka saivat tämän jo seuraavana aamuna karkaamaan salakähmää Longbournista ja kiirehtimään Lucas Lodgeen heittäytyäkseen Charlotten jalkain juureen. Hra Collinsin arkailu oli hyvin käsitettävä; keskiviikkona saamansa rukkaset olivat pahasti järkyttäneet hänen itseluottamustaan, eikä hän tahtonut antaa serkkujensa arvailla hänen asiaansa, ennenkuin hän itse oli siitä täysin varma. Häntä kuitenkin odotti perillä mitä vakuuttavin vastaanotto. Neiti Lucas oli itse älynnyt hänet akkunasta, kun hän asteli puistokujannetta taloa kohti, ja rientänyt oitis alas tapaamaan tulijaa ruohokentällä. Mutta vähänpä oli Charlotte osannut arvata, mikä rakkauden ja kaunopuheisuuden yltäkylläisyys häntä siellä odotti.
Niin lyhyessä ajassa kuin hra Collinsin pitkäveteinen saarnanuotti suinkin salli, oli tärkeä kysymys ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi; ja kun he yhdessä kävivät sisälle, vannotti onnellinen sulhanen lemmittyään vakavasti nimeämään sen päivän ja hetken, jolloin hänen aivoituksensa kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi onnellisin kaikista aviomiehistä; ja vaikka tätä kysymystä ei käynyt käden käänteessä ratkaiseminen, ei neitosella silti ollut halua pitää nuoren miehen totisia tunteita pilanaan.