— Ei siitä mikään ole totta, koko jutusta!
— Minkä sinä tiedät yksinäsi?
— Minä vain sen tiedän … ja ehkä myös Anna. Ainoastaan minä tiedän, että ryssät ne isältä hengen ottivat.
Kun hän sen oli sanonut, ei hänen eläessään vielä milloinkaan ollut ollut niin hiljaista. Sydänkin seisahtui hetkiseksi, mutta sitten se taas alkoi ravata kuin pillastunut hevonen. Hän haukkasi ilmaa pimeässä.
Sanat olivat niin suuret ja raskaat, ne ikäänkuin tukkivat kurkun.
Mutta äiti oli noussut lattialle. Hän tarttui Onnia lujasti olkapäihin.
— Mitä, Herran nimessä, sinä sanot…
— Totta se on, mitä minä sanon, äiti, eikä mikään muu olekaan totta. Aioin kyllä pitää sen omana tietonani hautaan asti… Annan vuoksi … mutta…
— Puhu, Jumalan tähden! Tapaturmahan se oli, tiedän mä, pora…
— Kyllä kaikki niin oli käynyt kuin me itse näimme. Mutta sitä ennen… Ryssä sen patruunan isän poranreikään pisti, ei sitä sinne oltu unohdettu. Muistaahan äiti, että isä sillä viikolla porasi yksin omalla kohdallaan… Näin oli asia, yhtenä pyhänä minä sen näin, päivää ennen isän kuolemaa. Muistaahan sen äiti, tattarisilmäisen sotamiehen, jonka kanssa Anna juoksenteli viime keväänä. Vaikka hän kyllä tiesi, ettei isä siitä pitänyt; hän kirosikin aina, kun näki heidät yhdessä. Ja muistaa kai äiti, että me kaikki paitsi Anna sinä sunnuntaina kävimme kaupungissa, mutta isä ja minä tulimme aikaisemmin kotiin.