Minä jäin asemalle katsomaan, kun humalaista miestä ajettiin junasta. Isä lähti yksin kävelemään. Mutta kun minä tulin kotiin ja juuri seisoin meidän oven edessä, lensi se ryssäntattari pää edellä alas portaita, niin että vinkui. Vahinko vain ettei se lyönyt itseään kuoliaaksi kivilattiaan. Sitten se nousi ylös ja kirosi, pui nyrkkiä ja lähti tallustamaan. Mutta sisässä Anna makasi sängyn päällä ja ulisi tyynyyn. Isä kulki edestakaisin huoneessa, mutta ei sanonut mitään.
Samana iltana minä sitten menin radan yli, niiden haarakiskojen kohdalta, tietäähän äiti. Juuri kun tulin sille louhokselle, missä isä porasi, ilmestyi sieltä kaksi ryssää. Muita ihmisiä ei ollut lähettyvillä. Ne käänsivät heti selkänsä, olivat puhelevinaan ja viheltelevinään ja lähtivät sitten tiehensä. Mutta kyllä minä sen toisen tunsin. Se liikkasi vielä sen potkun jäliltä.
Sen illan perästä en häntä enää ole nähnyt, ja onneksi se on saattanut hänelle ollakin. Korjasi aikanaan luunsa, roisto. En heti ymmärtänyt mitä oli tekeillä, ja sentähden kävi niinkuin kävi. Mutta kyllä minä nyt perästäpäin tiedän, miten patruuna joutui isän poranreikään. —
Hän oli puhunut puhuttavansa. Nyt hän seisoi ja odotti. Eikö tapahtuisi mitään tavatonta? Pitäisihän kaiken nyt muuttua, kun totuus oli sanottu! Saattoivatko seinät ja katto enää sen kuultuaan jäädä entiselleen? Entäs äiti, kuinka hänen kävisi? Ehkäpä hän odotti, että äiti karkaisi pystyyn, sytyttäisi tulta ja vannoutuisi irti kaikesta pahasta, kunnes hän olisi sama kuin monta vuotta sitten, jolloin Onni oli pieni ja leikki hänen polvissaan?
Hän tunsi nyt sanoneensa suurimman ja katkerimman sanansa koko elämässään. Hän oli kantanut sitä sydämessään vain muita säästääkseen. Kärsivällisesti hän oli vaiennut, mutta valhe kasvoi hänen ympärillään vain sen vuoksi, että hän vaikeni. Sentähden täytyi totuuden tulla ilmi. Ja nyt hän oli singonnut sen viholliselle. Oli niin omituisen tyhjää ja juhlallista hänen mielessään kuin ainoastaan silloin voi olla, kun on purkanut sieltä kaiken painon. Nyt ei se enää ollut sydäntä rasittamassa, vaan jossain tuolla pimeässä, missä se kävi, paloi ja iski… Jotakin täytyi tapahtua.
Hän seisoi ja odotti — kauan.
Mutta mitään ei tapahtunut. Pimeys verhosi huonetta yhtä hiljaa kuin äskenkin, äiti istui yhä sänkynsä laidalla ja itki.
Sitten hän sanoi:
— Nyt se on sanottu, ja minä toivon, että kaikki tästä lähtien muuttuu.
Hän ei enää odottanut mitään vastausta. Mutta silloin itku yht'äkkiä lakkasi.