— Minkä sinä toivot muuttuvan, Onni?
— Kaiken, äiti, kaiken! Minä toivon äidin lupaavan, ettei se Annan ryssä enää tule meidän seiniemme sisälle.
— Mutta eihän se hän ollut, sanoi äiti ja korotti ääntänsä, joka taas muuttui kimeäksi ja teräväksi. — Itsehän sen sanoit.
Onni polkaisi jalkaa.
— Kaikki ne ovat samanlaisia, joka ainut. Ryssä kuin ryssä, samaa lajia ne ovat kaikki tyynni. Ja sisareni on ryssänheila! Ja sinä, äiti…
— Suus kii, sähisi äiti. Ja mene tiehesi täältä!
Onni Kalpa seisoi aivan liikahtamatta muutamia silmänräpäyksiä. Nyt tapahtui jotain kuitenkin. Kamppailu ratkaistiin, säkki halkesi.
— Kyllä minä menen, sanoi hän, minä menen nyt.
Hän hapuili ulos ja sulki kamarin oven.
Tuvassa Iisakki-eno istui sängynlaidalla tupakoiden. Hän oli herännyt melusta ja sytyttänyt lampun.