KOHTAAMINEN
Ylhäällä metsän katvehessa kiersi savua tukkikämppäin seutuvilla, »uoreine hirsinensä jotka hohti äärellä torpan, mustan, ränstyneen. Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä raosta oven tunki pihkan tuoksu; sisälle lattiasta kattoon saakka ladottu oli nuorta kuusipuuta ja niitä kuumennettiin pehmeäksi. Ja sitten torpanakka nokinaama ne ulos hankeen höyryisinä heitti.
Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta jykevää, kuorittua paalupuuta; jokaista kiersi ympyrässä mies kuin sirkushevonen, vaan raskahammin. Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon, hän painoi latvapuolen paalun koloon ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin useaan kertaan paalun ympärille; nykäisten kiinnitti hän tyvipään, ja nyt se oli valmis tukkipuomiin. Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.
Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin, kun jokin juuttui, mutta muuten rehki äkäisen äänetönnä joka mies. Viinakset näet loppuun juotiin eilen lauluin ja kortein, eikä tässä säässä tuo matkain takaa uutta pirukaan. Hongikko kohisi, ja kohta alkoi pyryttää lunta läpi kämpänsauhun, se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret, ja laaksoon päin jos alas katseen loit, sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.
»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii, kortteja käydään pirttiin läiskimään tytön ja eukon luo — hei, kellä on pelata ryyppy onko sulia, Markus?» — Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi: »Jos keltään hitolta ei heru viinaa, niin pannaan peliin, että hävinneen on hankittava juomaa ennen iltaa.» Se tuuma hyväksyttiin hälisten. Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa, ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan, teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.» Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään tusinan verran poimi olallensa. Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn, leveä hattu reilun kallellansa, ja hapset tuulen myötä heilahdellen.
Silmissä vilahteli lakkaamatta lomitse puiden, joissa tuuli viuhui; kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä kuin rantakuohut ohi saappaanvartten. Nyt valtatielle juuri harjanteella hän joutui, jolta selkeällä säällä sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot vaipuivat umpimereen valkoiseen ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois. Kirottu tie, se johti alas tuonne häpeän, muistojen ja tuskan kylään! Hän seisoi hetken raskain aatoksin, ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.
Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista sukelsi esiin piste, joka kasvoi. Ensinnä erotti hän hevonpään ja sitten vähitellen reen ja reessä lumisen miehen koiraturkit yllä.
Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi keskellä tietä jäykkänä kuin louhi. Seivästä piti vasen käsi, toinen väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni. Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin, turkeista jotka esiin pilkistivät kerällä kalpenevain kasvojen.
»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies, »eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!» Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn. Vaan Markus painoi jälleen maahan sen, ja reki seisoi hankeen naulittuna.
Pankari silloin suuttui tosissaan. Hän uhkaavana kömpi ylös reestä, pois heitti turkit sekä mörähdellen hyökkäsi kimppuun rengin entisen.