KLAARA. Vaiti! — Pois hänen pitää heti paikalla! Pois mokoma kummitus meidän talon tiluksilta!
STOOL. Pois, pois! Muuten ei kohta enää jää kiveä kiven päälle.
AINI (veitikkamaisesti hymyillen). Jääpä kyllä, vaari-kulta, — täällä onkin vain suuria möhkäreitä.
STOOL. Ja omenatkin ovat saaneet sen peijakkaan kyydin.
AINI. Sen on varmaankin hänen palveliansa tehnyt. — Ja tiedäthän, vaari-kulta, kun omena on kypsä, putoaa se itsestäänkin.
STOOL. Niin vai, sinä pikku viisastelia. — Mutta, sanalla sanoen, lapseni: Herra Sirkkusen mitta on nyt täysi. — Hänen pitää heti pois! Eikä siitä vahinkoakaan. Vanha Keikkanen on minulle kirjoittanut poikansa aikeista. Hän on jo tulossa ja voipi tuossa tuokiossa olla täällä!
KLAARA. Niin, lapseni, siinä mies, rikas, sievä ja sorea! — Hän on nyt opettajana Helsingin realilyceossa ja on hyvissä kirjoissa korkeilla asianomaisilla, ja ne kyllä — — —
AINI. Sanovat tänäpänä sitä, huomenna tätä. — Mummokulta, antakaamme nuoren Keikkasen vain olla siellä, missä on. — Ja — — onhan herra Sirkkunen paitsi sitä täällä. Vaan kuitenkin — — — minä noudan kaikissa rakkaan vaarini ja mummoni tahtoa. — Ja koska te äsken sanoitte pitävänne paljon aatelisista, niin — olihan herra Sirkkusen äiti aatelia, ja — — —
KLAARA. Mitä se hyödyttää?
AINI. Ei suinkaan muuta, kuin että hänellä, sanojenne mukaan, on etu-oikeus minun sydämeeni — eikö niin, vaari-kulta? — Ja olihan vanhan Sirkkusen veli sen lisäksi vaarin paras ystävä, eikö niin?