Riikinkukkokehrääjiä näytti olevan vähän kaikkialla asunnossani. Miten paljon lieneekään vangin luona, sehän se on syypääkin koko tähän tulvaan? Onneksi on huoneen toinen ikkuna jäänyt auki, joten pääsy on vapaa.
Kynttilä kädessä astumme huoneeseen, ja se mitä siellä näemme, ei lähde mielestäni koskaan. Veltosti räpytellen suuret perhoset lentelevät häkin ympärillä, laskeutuvat sen päälle, lähtevät pois, palaavat jälleen, nousevat kattoon ja laskeutuvat alas. Ne paiskautuvat kynttilään, sammuttavat sen yhdellä siivenlyönnillä, istuutuvat olallemme, tarttuvat vaatteisiimme ja sipuvat kasvojamme. Koko huone on kuin loitsijan luola liitelevine lepakkoineen. Turvaa hakien pikku Paul puristaa kättäni kovemmin kuin tavallisesti.
Kuinka paljon niitä on? Parisenkymmentä, ja jos lisää siihen ne perhoset, jotka harhailevat keittiössä, lastenkamarissa ja muissa huoneissa, niin summa lähentelee neljääkymmentä. Tämäpä on muistettava ilta, sanoin, tämä riikinkukkokehrääjien ilta. Neljäkymmentä rakastunutta liehakoitsijaa on tullut kaikilta ilmansuunnilta kunniatervehdykselle aamupäivällä työhuoneeni salasopissa syntyneen morsiamen luo, mutta en tiedä, miten ne ovat saaneet kutsun.
En häiritse enää tänään kosijoiden parvea, kynttilän liekki saattaa ne vaaraan, päätäpahkaa ne syöksyvät siihen ja kärventävät hiukan itseään. Mutta huomenna jatkan tutkimistani ja teen kokeita edeltäpäin miettimieni suunnitelmien mukaan.
Ensi aluksi kerron, mitä tapahtui joka ilta kahdeksan päivää kestäneiden havaintojeni aikana. Joka ilta tulivat perhoset toinen toisensa jälkeen yön pimetessä siinä kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Sää oli myrskyinen, taivas paksussa pilvessä, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että tuskin näki kättään silmiensä edestä ulkona puutarhassakaan, kaukana puiden varjosta. Paitsi näitä haittoja, oli saapuvien perhosten vaikea löytää sisään vievää tietä. Taloni on suurien platanien varjossa, sen ulkoeteisenä on sirenien ja ruusujen muodostama tiheä lehtikuja, mistraltuulen suojana on mäntyryhmä ja kypressiaita, ja muutamien askelten päässä ovesta on varustuksena tuuhea pensaikko. Tämän tiheikön läpi pilkkopimeässä täytyy siis kehrääjien luovia päästäkseen vaelluksensa määränpäähän.
Tällaisissa olosuhteissa pöllö tuskin uskaltaisi lähteä öljypuunsa ontelosta, mutta perhonen, jonka verkkosilmät ovat tarkemmat kuin yölinnun isot näköelimet, tekee matkansa empimättä ja itseään loukkaamatta. Se ohjaa niin hyvin mutkikkaan lentonsa, että se saapuu tiellä olevista esteistä huolimatta moitteettoman siistinä perille, suuret siivet ehyinä ja naarmuttomina. Pimeässäkin on sille tarpeeksi valoa.
Mutta vaikka otaksuisikin perhosten havaitsevan erityisiä valonsäteitä, jotka eivät tavallisen silmän hermokalvoon vaikuta, niin tämä erinomainen näköaisti ei kuitenkaan voi antaa perhosille tietoja kauaksi eikä saada niitä liikkeelle. Johan matkan pituus ja välillä olevat näkemistä haittaavat esineet tekevät sen mahdottomaksi. Ja erehtyvätkinhän perhoset joskus, eivät kuitenkaan matkan pääsuunnasta, vaan niitä puoleensa vetävän, määrätyn paikan suhteen. Kerroinhan jo, että minun huoneeni — joka on vierailijoiden varsinainen päämäärä tällä kertaa — vieressä oleva lastenkamari oli täynnä perhosia, samoin keittiökin. Luultavasti oli ne johtanut harhaan lampun valo, joka vastustamattomasti houkuttelee yöhyönteisiä puoleensa. Mutta aivan pimeissäkin huoneissa oli eksyneitä, vähän kaikkialla, kuten jo sanoin.
Vaikkakin vanki oli minun huoneessani, niin kaikki perhoset eivät lentäneet sisään suorinta ja selvintä tietä avoimen ikkunan kautta. Olihan lisäksi häkkiin teljetty naaras aivan lähellä ikkunaa, vain kolmen neljän askeleen päässä siitä. Mutta monet lensivät liki maata ja eksyivät eteiseen. Sieltä ne eivät päässeet kauemmaksi kuin portaille, sillä portaitten yläpäässä sulki ovi tien. Tästä käy selville, että häihin kutsutut eivät mene suoraan päämääräänsä, kuten ne tekisivät, jos niitä ohjaisi jonkinlaiset valonsäteet, joko semmoiset, joita me näemme, tai semmoiset, joita meidän silmämme ei pysty havaitsemaan. Ei, jokin muu tuo niille sanomia jo kauaksi ja neuvoo ne lähelle, mutta jättää ne sitten epäröiden haeskelemaan lopullista päämääräänsä. Melkeinpä yhtä epävarmoja oppaita ovat meidänkin kuulo- ja hajuaistimme, jos niiden pitää tarkalleen määrätä se kohta, josta ääni tai haju saa alkunsa.
Mitkä aistimet sitten opastavat suurta perhoa öisillä retkillään kiima-aikana? Luulisipa tuntosarvilla olevan osansa tässä. Koiraat todella näyttävätkin tunnustelevan paikkoja komeilla ja sulkamaisilla tuntosarvillaan. Ovatko siis nämä uhkeat töyhdöt ainoastaan koristeina, vai onko niillä myöskin merkitystä niiden hajujen aistimisessa, jotka ehkä johtaisivat rakastuneita? Kysymykseen lie helppo saada vastaus kokeilemalla.
Perhostulvan jälkeisenä päivänä on huoneessani vielä eilisestään kahdeksan vierailijaa. Ne ovat leiriytyneet suljetun ikkunan pienapuulle ja istuvat siinä liikkumatta. Kaikki muut, lopetettuaan balettinsa noin kello 10 illalla, ovat menneet ulos samaa tietä, jota tulivatkin, s.o. toisesta ikkunasta, joka on auki yöt ja päivät. Nämä kahdeksan väsymättömän harrasta odottelijaa otan kokeilujeni esineiksi. Pienillä saksilla katkaisen niiden tuntosarvet juuresta poikki muutoin niihin koskematta. Ne eivät piittaa juuri mitään tästä leikkauksesta, sillä ei yksikään hievahda, ei siipeään väräytä. Haavoittaminen ei näytä olleen vaarallista. Sehän onkin hyvä minun suunnitelmilleni.