Tämä suuri tiedemies ajattelee kuin filosofi, näkee kuin taiteilija, tuntee ja kertoo kuin runoilija.
Edmond Rostand.
Pitkät puheet eivät kuvaa niin tarkasti ja niin sattuvasti Jean Henri Fabrea, ranskalaista hyönteistieteilijää kuin edellä olevat hänen maanmiehensä muutamat sanat. J.H. Fabre oli todellakin tiedemies, filosofi, taiteilija ja runoilija. Hänen terävä tieteilijäsilmänsä näki ja seurasi kaikkea, mitä hyönteisten maailmassa tapahtui. Hän oli verraton havaintojen tekijä, pienimmätkään piirteet, vähäisimmätkään seikat hyönteisten elämässä ja toiminnassa eivät jääneet häneltä huomaamatta. Selkeästi ajatellen hän tutki hyönteisten ihmeellisten tapojen syntyjä, filosofin tavoin selvitteli vaiston ja älyn vaikeita ongelmia näiden pienten kielettömien valtakunnassa. Hänen taiteilijakatseensa kiinnittyi ja kiintyi kaikkeen kauniiseen, säännölliseen ja tarkoituksenmukaiseen, mikä ilmenee hyönteisten rakennuksissa ja töissä. Runoilijana hän sitten kertoo näkemänsä ja havaitsemansa. Fabre on hyönteisten elämäkertojen erinomainen kirjoittaja. Mutta hän ei ole kuivantieteellinen historioitsija, vaan elävän elämän mestarikuvaaja.
Fabre ei saanutkaan oppiaan koulussa eikä tieteellisistä kirjoista, hänen opettajanaan oli suuri ja loppumattoman rikas luonto. Hänellä ei ollut apunaan tiedemiehen koneita ja kompeita, vaan terävä silmänsä näkemään ja ymmärryksensä tajuamaan, mitä luonnossa tapahtui. Itse ja omin neuvoin hän hankki oppinsa ja tietonsa, hänen suuri rakkautensa luontoon pakoitti hänet tutkimaan, hänen järkkymätön tahtonsa raivasi edestä esteet, esteet, jotka usein näyttivät kohoavan ylipääsemättömäksi muuriksi.
Jean Henri Fabre syntyi Saint-Leon'issa Etelä-Ranskassa joulukuun 22 p:nä v. 1823. Isä oli talonpoika, varaton työstänsä eläjä, ei näyttänyt mahdolliselta, että pojasta polvi muuttuisi, että Jean Henri voisi poiketa isänsä elämänuralta. Varhaisimman lapsuutensa hän vietti köyhän isoäitinsä kotona. Vaikka hän kuuntelikin mummon satuja ja tarinoita, kiintyi hän kuitenkin jo pienenä luontoon ja sen todellisuuteen. Kotiseudun punakukkaiset kanervikot ja sinivattuvarvikot viekoittivat poikaa luokseen, maakiitäjän kiiltävät kuoret ja perhosen kirjavat siivet ihastuttivat häntä. Hän riensi kukkasten seuraan kuin mehiläinen apilan mykerölle.
Seitsenvuotiaana tuli Jean Henri isänsä kotiin alottaakseen koulunkäyntinsä. Koulumestari oli samalla kylän parturi, kellonsoittaja ja lukkari. Hän ei voinut kasvattaa pojan synnynnäistä rakkautta luontoon, ei ohjata häntä näkemään silmillään eikä kuulemaan korvillaan. Ei sitä tehnyt koulutupakaan, vaikkakin siellä seurusteltiin porsaiden ja kanojen kanssa.
Kolmen vuoden kuluttua isä muutti pieneen Rodezin kylään, jossa hän ansaitsi toimeentulonsa vähäisestä kahvilaliikkeestä. Täällä pääsi Henri kylän ylempään kouluun (college). Isä ei voinut maksaa koulumaksuja, mutta Henri toimi kirkossa kuoripoikana ja sai siten vapaapaikan koulussa. Mutta tätäkin kesti vain pari vuotta. Isän liike menestyi huonosti, hän muutti Toulouseen, jossa poika pääsi seminaariin. Perheen toimeentulo ei kuitenkaan parantunut, pikemmin huononi.
Tuli kovia koettelemuksen aikoja. Jean Henrin oli itsensä pidettävä huoli jokapäiväisestä leivästään, koulunkäynti oli keskeytettävä, elatusta hankittava. Hän yritti jos jotakin. Milloin käveli hedelmäkoreineen pitkin raittia, milloin oli rautatiellä työmiehenä, milloin taas vaelteli aivan työttömänä.
Vaikkakin tyhjä vatsa esitti sangen jyrkästi vaatimuksiansa, niin henkinen nälkä oli vielä suurempi. Viimeisillä penneillään poika voi ostaa runokirjan ja sitä lukiessaan unohtaa "jokapäiväiset" kylläkin, mutta sangen välttämättömät tarpeensa. Jean Henrin runollisuus ei ollut ilmassa leijailevia, todellisesta elämästä piittaamattomia mielikuvituksen tuulentupia, vaan se oli tiedonhalua, oikeata hengen isoomista ja janoomista, joka ajaa toimimaan ja pakoittaa hankkimaan tyydytystä. Hänen täytyi saada oppia. Siksipä hän, niin kurjissa oloissa kuin elikin, haki vapaapaikkaa Avignonin seminarissa. Sen hän saikin. Hän pääsi jatkamaan keskeytettyjä opinnoitaan.
Nyt alkoi Henrin elämässä uusi ajanjakso, entistä valoisampi. Mutta taipumukset nytkin johtivat hänet oppikirjojen äärestä luonnon suurta kirjaa lukemaan. Hän opetteli sen aakkosia. Hyönteiset ja kasvit alkoivat kuiskutella ihmeellisiä kertomuksia, ihmeellisempiä usein kuin paraimmatkaan sadut, mutta tosia ja todellisia. Koulutodistus oli toisena vuotena huono, aikaa oli kulunut enemmän muuhun kuin lukemiseen. Mutta seuraavana vuonna hän tarttui tarmokkaasti töihinsä, ja päästötutkinto oli loistava.