Käytän sitten toisekseen hataroita ja hiukan raollaan olevia rasioita, jotka pistän vielä pöytälaatikkoon tai kaappiin, mutta näistä lisäkätköistä huolimatta perhoset tulevat yhtä monilukuisina kuin silloinkin, kun naaras oli rautalankahäkissä huoneeni pöydällä. Muistanpa elävästi eräänkin illan, jolloin naaraserakko odotteli vieraitaan hattuaskissa vaatekomeron perukassa. Vierailijat tulivat, lensivät komeron ovelle ja puskea toksivat sitä vastaan pyrkien sisään. Mistä kaukaa ketojen takaa lienevät nämä matkailevaiset olleetkin, kuitenkin ne tarkkaan tiesivät, kuka ovilaudan takana piili.
Edellisestä selviää, että hyvin suljettu laatikko, olipa se sitten hyvä tahi huono sähkön johtaja, ehkäisi kaikki naaraan merkinannot. Tässä ei siis voi olla kysymys langattoman telegrafin tapaisesta tietojen lähettämisjärjestelmästä. Mutta kun laatikko ei ollut aivan tiivis, joten sen sisässä oleva ilma oli yhteydessä ulkoilman kanssa, silloin voi naaras kutsua koiraat jo kaukaa ja opastaa ne oikealle tielle. Sentähden näyttää todenmukaiselta, että haju sittenkin on perhosten ohjaajana, vaikka ennen tekemäni naftalinikoe tuntui kumoavan tämän otaksuman.
Minun kotelovarastoni loppuu ja kysymys jää yhä hämäräksi.
Yrittäisinkö vielä neljäntenä vuotena? Luovun tästä tuumastani siksi, että yöllä häitänsä viettävästä perhosesta on vaikea tehdä havaintoja. Kosiskelijan osatakseen päämääräänsä ei tarvitse valvoa, mutta minun inhimillinen silmäni ei voi pimeässä tarkasti seurata sen parittelemismenoja. En voi kynttilälläkään huonetta valaista, sillä hyörivien parvi sen pian sammuttaa. Lyhty ei kyllä sammuisi, mutta sen valo ei ole tarpeeksi riittävä minun tutkijan-turhantarkkuudelleni, sillä minä tahdon nähdä ja nähdä selvästi.
Eikä siinä kaikki. Valo harhauttaa perhoset päämäärästään, hämmentää ne pois toimistaan ja häiritsee niitä pahasti. Huoneeseen tulleet vierailijat lentävät mielettöminä liekkiä kohti, kärventävät karvansa ja ovat senjälkeen palohaavoista kiihoittuneina epäluotettavia todistajia. Ja jos lasisuojus pitäisikin ne kaukana liekistä, etteivät ne voisi korventua, niin ne asettuvat kuitenkin lähelle tulta eivätkä sen häikäiseminä liikahda paikaltaan.
Eräänä iltana oli naaras ruokasalin pöydällä vastapäätä avonaista ikkunaa. Katosta riippuva öljylamppu, jossa oli leveä valkoinen emaljivarjostin, oli sytytetty. Sisään tulleista perhosista jotkut pysähtyivät hyvin kärkkäinä häkin kuvulle vangin viereen, mutta toiset tehtyään ohimennen pienen tervehdyksen lensivät lampun luo, kiersivät sitä hetken ja leiriytyivät sitten pysyväisesti opaalinvärisestä liekkikartiosta virtaavan valon lumoamina lampunsuojustimen alle. Lasten kädet ojentuivat niitä ottamaan.
"Älkää ottako", sanoin, "älkää! Olkaamme vieraanvaraisia, älkäämmekä häiritkö valotabernakeliin tulleita pyhiinvaeltajia."
Ei yksikään perhonen liikahtanut koko iltana, seuraavankin päivän ne olivat siinä. Valosta hurmaantuneina ne olivat unohtaneet rakkauden hurmauksen.
Tulesta siihen määrin kiihoittuvilla perhosilla on mahdotonta tehdä tarkkoja ja pitkäaikaisia kokeiluja niinä vuorokauden hetkinä, jolloin havainnon tekijä itse tarvitsee valaistusta. Jätän sen vuoksi sikseen suuren riikinkukkokehrääjän ja sen yölliset häät. Kokeisiini tarvitsen toisenlaista perhosta, semmoista, joka on yhtä etevä lemmenkohtauksiensa järjestäjä, mutta viettää häänsä päivällä.
Ennenkuin alan kertomuksen siitä perhosesta, joka nämä ehdot täyttää, jätän asioiden aikajärjestyksen hetkiseksi ja sanon muutaman sanan eräästä perhosesta, johon tutustuin vasta sen jälkeen kuin olin jo nämä tutkimukseni lopettanut. Se on pieni riikinkukkokehrääjä (Saturnia pavonia L.).