Joka ilta saapuu vieraita kaksitoista, kaksikymmentä ja enemmänkin aina parvessaan. Naaras, tanakka ja turpea muori, pysytteleikse rautalankahäkin verkossa kiinni, aivan liikkumattomana, siipeään väräyttämättä. Se ei näytä välittävän rahtuakaan siitä, mitä häkin ulkopuolella tapahtuu. Siitä ei leviä minkäänlaista hajua, jota perheeni herkinkään nenä tuntisi, se ei päästä ääntä, jota todistajiksi kutsumani väen tarkinkaan korva kuulisi. Hievahtamatta ja hartaasti se odottaa.
Koiraat, kaksittain, kolmittain ja useampiakin yhtaikaa, laskeutuvat häkin kuvulle, juoksentelevat vilkkaasti edestakaisin sen päällä, piiskaavat sitä alati värisevien siipiensä kärjillä. Kilpailijat eivät tappele keskenään, mustasukkaisuudesta ei merkkiäkään, jokainen koettaa vain parhaan kykynsä mukaan päästä häkin sisään. Hetkeksi ne jättävät turhat yrityksensä, lentävät pois ja yhtyvät ylös-alas-hyörivän joukon tanssiin. Jotkut lähtevät toivottomina avoimesta ikkunasta ulos, mutta toisia tulee niiden sijaan, ja häkin päällä jatkuvat sisäänpyrkimysyritykset kello kymmeneen saakka keskeytymättä, joskus hiukan vaimeten, toisin ajoin taas yltyen.
Joka ilta muutan häkin eri paikkaan, milloin vien sen pohjoiseen, milloin etelään, välistä ensimäiseen, välistä toiseen kerrokseen, joskus oikeaan siipirakennukseen, joskus vasempaan viidenkymmenen metrin päähän edellisestä, ulkosalle tai syrjäisen huoneen sopukkoihin. Mutta kaikki nämä äkilliset majanmuutot eivät eksytä perhosia, eivät johda niitä oikealta tieltä harhaan. Niitä narratessani olen kuluttanut kokeiluaikaani ja ehdyttänyt kolttosieni varaston.
Perhosien paikanmuisti ei tässä suhteessa merkitse mitään. Eilen esimerkiksi oli naaras eräässä huoneessa. Koiraat lentelivät siellä pari tuntia, jotkut jäivät sinne yöksikin. Kun huomeniltana auringon laskeutuessa menen muuttamaan häkkiä, ovat kaikki poissa. Useimmat voivat vain kaksi tai kolme kertaa uudistaa öisen retkeilynsä, kuten edellä näimme. Mihin ne takaisin tullessaan lentävät ensiksi?
Niille on tie tuttu eiliseen rendez-vous-paikkaan. Luulisi niiden sinne menevänkin muistin ohjaamina, ja vasta kun huomaavat, ettei siellä mitään ole, vasta sitten jatkavan muualle tutkimusretkeilyään. Niin luulisi, mutta vastoin minun odotuksiani tapahtuikin vallan toisin. Siihen huoneeseen, jossa naaras eilen oli, ei yksikään kosijoista pistäydy. Opas, luotettavampi kuin muisti, johtaa ne toisaalle.
Tähän saakka olen pitänyt naarasta peittämättömässä metalliverkkohäkissä. Tarkkasilmäiset vierailijat ovat sen nähneet — niin, me sanoisimme — pilkkopimeässä. Mutta mitä tapahtuisi, jos sulkisi naaraan läpinäkymättömään koppaan? Eivätkö erilaatuiset laatikot voisi joko päästää tai estää ohjaavien hajujen leviämistä?
Sydämen sähköaallot ovat johtaneet langattoman telegrafin keksimiseen. Mutta eikö riikinkukkokehrääjä ole siinä suhteessa meistä edellä? Eikö kotelosta tullut naaras lähetä kilometrien päässä oleskeleville kosijoille hääkutsuja sähkö- tai magnettiaaltojen välityksellä, aaltojen, joita eri aineista valmistetut laatikot voisivat joko johtaa tai pysäyttää? Sanalla sanoen, eikö riikinkukkokehrääjänaaras käytä omalla tavallaan jonkinlaista langatonta sähkötystä? Mahdottomalta tuo ajatus ei tunnu, sillä hyönteisillä on usein hyvin ihmeteltäviä keksintöjä.
Kokeillakseni panen naaraan vuorotellen rautapelti-, puu- ja pahvilaatikkoihin, jotka kaikki ovat ilmaapitävästi suljettuja ja tarkasti kitattuja. Käytän myös lasikupua, joka on eristysalustalla, lasilevyn päällä.
No niin. Silloin kun naaras on suljettuna aivan tiiviiseen laatikkoon, ei sen luo tule yhtään koirasta, ei ainoatakaan, olkoonpa ilta kuinka lämmin ja tyyni tahansa. Metallinen, lasinen, puinen ja pahvinen koppa on kyennyt estämään kutsun leviämisen.
Kun panen naaraan laajaan purkkiin, jonka suulle sidon tulpaksi paksun pumpulikerroksen, niin on tulos samanlainen, kielteinen. Pumpulikin riittää ehkäisemään viestin viennin laboratorioni salaisuuksista. Yksikään koiras ei saavu.