Haju se siis sittenkin perhosia ohjaa ja antaa niille tietoja jo pitkän matkan päähän. Hajuaistinsa hallitsemina ne eivät anna näköaistin havainnoille mitään arvoa, vaan menevät lasikuvun ohi, johon kaunotar on suljettu, rautalankahäkin ja hiekan luo, mihin tenhokannu on vuotanut — tyhjään paikkaan, jossa ei ole velhosta muuta jäljellä kuin lemuava todistus sen äskeisestä oleskelusta siellä.
Vastustamaton rakkauden taikajuoma tarvitsee valmistuakseen jonkin määrätyn ajan. Minä kuvittelen sen olevan haihtumisen tapaista, joka vähitellen kehittyy ja kyllästää ne esineet, joihin tuo liikkumaton möhömaha on koskettanut. Jos lasikupu on tiiviisti pöydällä tai, mikä on vieläkin parempi, lasilevyä vasten, joten sisä- ja ulkoilman välinen yhteys on katkaistuna, niin koiraat eivät saavu, kun eivät tunne hajua, vaikka kokeilemista jatkaisi kuinka kauan tahansa. Jos kohotan kupua hiukan työntämällä sen alle kolme kiilaa, niin perhoset eivät kuitenkaan heti lennä luokse, vaikka niitä on huoneessa koko joukko. Mutta kun odotan puoli tuntia, joll'aikaa naaraan tislauslaitos yhä toimii, niin vierailijoiden käynti tapahtuu kuten ennenkin.
Kun olen saanut tästä kaikesta odottamattani selvän, voin tehdä vaihtelevia kokeiluja sitä samaa periaatetta seuraten. Aamulla panen naaraan taas metalliverkkohäkkiin ja sen alustaksi saman tammenoksan kuin edelläkin. Siinä se pysyy liikkumattomana kuten kuollut, kätkeytyneenä lehtien alle ja tartuttaa niihin varmaankin hajunsa. Kun vieraiden tuloaika lähestyy, otan juuri parahiksi kyllästetyn oksan ja panen sen tuolille lähelle avonaista ikkunaa. Naaraan jätän verkkohäkkiin keskelle huonetta olevalle pöydälle.
Perhoset saapuvat, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, pian viides ja kuudes. Ne tulevat ja menevät, palaavat, kohoovat, laskeuvat, lentävät ulos ja sisään aina lähellä ikkunaa, jonka edessä on tuoli tammenoksineen.
Ei yksikään lennä muutaman askeleen päähän suuren pöydän luo, jossa naaras niitä odottaa rautalankahäkissään. Ne ovat epävarmoja, sen selvästi huomaa, ne etsivät.
Vihdoinkin ne löytävät, mutta mitä? Vain sen oksan, joka on aamupäivällä ollut lihavan muorin vuoteena. Siipiään räpytellen ne tarttuvat jaloillaan lehviin, tutkivat ne yltä ja alta, tunnustellen, kohotellen ja painaen niitä, kunnes lopulta kevyt oksakimppu putoo lattialle. Mutta lehtien tarkasteleminen jatkuu edelleen. Siipien lyönneistä ja jalkojen lyönneistä liikkuu oksa lattialla kuten paperimytty, jota kissanpoika viskoo käpälillään.
Sillä aikaa kun oksa loittonee tutkijajoukkoineen, lentää kaksi uutta tulokasta sisään. Niiden matkan varrella on tuoli, jolla lehvävesa oli jonkun aikaa. Ne pysähtyvät ja nuuskivat innokkaina oksan koskettamia paikkoja. Vaikka kumpaisenkin toivon oikea esine on aivan lähellä metalliverkkohäkissä, jota en edes peittänyt, niin ei kumpikaan kuitenkaan siitä välitä. Lattialla tuupitaan yhä edelleen makuualusta, jonka päällä naaras aamulla lepäsi, ja tuolilla tutkitaan sijaa, jossa tämä vuode hetki sitten oli. Aurinko painuu ja palaamishetki lähestyy, rakkauden tuli heikkenee, sammuu, ja vieraat poistuvat huomiseen saakka.
Seuraavat kokeeni osoittavat, että kaikenlaiset esineet voivat olla lehtisen oksan asemasta tilapäisenä kiihokkeena. Muutamia aikoja edeltäpäin pidin naarasta milloin verka-, milloin flanelli-, puuvilla- tai paperialustalla, paninpa sen kovalle kenttävuoteellekin, puiselle, lasiselle, marmoriselle tai metalliselle. Ja kaikilla näillä esineillä oli jonkun aikaa kestäneen kosketuksen jälkeen koiraisiin sama vastustamaton vetovoima kuin naaraalla itsellään. Ne säilyttävät tämän ominaisuuden aina laatunsa mukaan lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Paraimpia tässä suhteessa ovat puuvilla, flanelli, tuhka, hiekka, sanalla sanoen kaikki huokoiset aineet. Metallit, marmori ja lasi kadottavat sitä vastoin tehokkuutensa. Vieläpä kaikki esineet, joiden päällä naaras on ollut, välittävät koskettaessaan toisia houkutusvoimansa niihin. Senpä tähden lensivätkin perhoset tuolin istuinlaudalle, senjälkeen kuin tammenoksa oli siitä pudonnut.
Käyttäkäämmepä jotakin parhaista alusista, flanellia esimerkiksi, niin me näemme ihmeitä. Pitkään koeputkeen tai pulloon, jonka kaula on juuri niin laaja, että perho mahtuu ryömimään sisään, panen flanellitilkun, emon kokoaamuisen lepolavitsan. Vierailijat tunkeutuvat pulloon ja räpistelevät siellä osaamatta enää ulos. Tein niille satimen, jolla voisin ne tuhotakin, mutta vapautan kuitenkin onnettomat ja vedän flanellipalan ulos. Siitä huolimatta huimapäät ahtautuvat pulloon takaisin ja jäävät ansaan. Niitä on sinne vetänyt haju, joka imeytyneenä flanelliin on tarttunut siitä lasiin.
Asia on todistettu. Naimaikäinen morsian levittää erinomaisen hienoa, meidän hajuaistillemme tajuamatonta lemua kutsuakseen ympäristön perhoset häihin, antaakseen niille tiedon jo kauaksi ja ohjatakseen niitä matkalla. Ei kukaan naapureistani tunne haistellessaan vähintäkään hajua, eivät nuoretkaan, joiden nenähermot eivät vielä ole tylsyneet, vaikka sieraimet olisivat kiinni kehrääjänaaraassa.