Tätä seikkaa tutkiessani ei suurta yöperhosta voinut pettää naftalini, jonka piti minun mielestäni voimakkaalla hajullaan voittaa ne erinomaisen hienot haihtumaeritykset, joita ei ihmisen hajuaisti tunne. Kokeen uudistan tammikehrääjälläkin. Tuhlaan tällä kertaa ylenmäärin kaikkien mehusteiden tuoksuja ja hajuaineiden löyhkää, mitä vaan rohdosvarani suinkin tarjoavat.
Osaksi naaraan vankilan, rautalankakuvun sisään, osaksi sen ympäri olen asettanut kymmenkunnan teevatia, joissa on naftalinia muutamissa, toisissa laventeliöljyä, petroleumia ja eräissä rikkivetyvettä, joka haisee kuin mädännyt muna. Sen enempää en voi tehdä, ettei vanki vallan tukehtuisi. Tein nämä valmistukset aamulla, että huone ehtisi täyttyä hajuilla siksi kun kokoontumisen hetki tulee.
Iltapäivällä olikin työhuoneeni kuin ilkeä apteekin laboratorio, läpitunkevat laventelin ja rikkivedyn hajut vallitsevina. Savuakin oli sen lisäksi runsaasti. Saisivatkohan nyt kaasun käytöstä, tupakoimisesta, hajuveden ja petroleumin hajuista sekä kemiallisista löyhkistä yhdistyneet sauhut ja haisut kehrääjäkoiraat kääntymään takaisin?
Eipä suinkaan. Kolmen seuduissa tulevat perhoset yhtä lukuisina kuin tavallisestikin. Ne lentävät häkin luo, jonka vielä vaikeuttaakseni löytämistä olin huolellisesti peittänyt paksulla liinalla. Näkemättä naarasta ja outohajuisesta ilmasta huolimatta, jossa hienon hienojen tuoksujen täytyy tukehtua, ne lentävät kuitenkin vangittua kohti ja koettavat päästä sen luo tunkeutumalla liinan laskoksien alle. Minun metkuni eivät auttaneet.
Tämän epäonnistumisen jälkeen, josta saatu johtopäätös on niin selvä, ja muistaen, mitä riikinkukkokehrääjällä tekemäni naftalinikoe opetti, pitäisi minun järkevästi ajatellen luopua mielipiteestäni, että erittyvät hajut johtaisivat perhoskoiraita hääjuhliin. Etten niin tee, siitä on minun kiittäminen satunnaista havaintoani. Sattuma tekee toisinaan yllätyksiä johtaen totuuden poluille, joita siihen saakka on turhaan etsinyt.
Eräänä aamuna kokeillessani, oliko näköaistilla mitään osaa koiraiden tiedusteluretkillä, suljin naaraan lasikuvun alle ja panin sen pohjalle kuivalehtisen tammenoksan. Asetin kuvun pöydälle vastapäätä avonaista ikkunaa.
Sisään tullessaan eivät koiraat voi olla näkemättä heidän kulkutiensä vierellä olevaa vankia. Laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa ja jossa naaras vietti edellisen yönsä ja aamupäivänsä rautalankahäkissä, oli tielläni. Nostin sen sentähden mitään erityistä ajattelematta lattialle huoneen toiselle puolelle hämärään nurkkaan kymmenisen askeleen päähän ikkunasta.
Mitä nyt tapahtui, hämmästytti minua. Tulokkaista ei yksikään pysähtynyt lasikuvun luo, jonka sisässä naaras oli kirkkaassa päivän valossa nähtävänä, vaan menivät välinpitämättöminä ohi, sitä tarkastamatta, silmäystäkään siihen heittämättä. Kaikki lensivät huoneen toiseen päähän puolipimeään nurkkaan, johon olin sijoittanut laatikon ja rautalankahäkin. Siellä ne laskeutuivat rautalankakuvun päälle räpytellen siipiään ja tupsahdellen sitä vastaan. Koko iltapäivän auringonlaskuun saakka jatkuu tyhjän häkin ympärillä sarabanditanssi, jonka muutoin naaraan todellinen läsnäolo aiheuttaa. Viimeinkin ne poistuvat, mutta eivät kaikki. Jotkut ovat itsepäisiä, eivät tahdo mennä, niitä kahlehtii jokin tenhoisa vetovoima.
Kumma seikka todellakin. Perhoset kiiruhtavat sinne, missä ei mitään ole ja sinne jäävätkin huolimatta toistuneista näköaistinsa ilmoituksista. Ne lentävät lasikuvun ohi pysähtymättä, vaikkakin joku tuleva tai menevä on siinä ehdottomasti keksinyt naaraan. Jonkun viekoittimen lumoamina niiden huomio ei kiinny oikeaan.
Mikä on ne puijannut? Koko edellisen yön ja tämän aamupäivän on naaras ollut rautalankahäkissä, milloin riippuen verkosta, milloin leväten laatikon hiekalla. Sen, erittäinkin sen paksun takaruumiin koskettamiin paikkoihin tarttui tämän pitkän kosketusajan kuluessa jonkinlaisia hajuja. Siinä niiden lumousvoima, siinä lemmenjuoma, siinä se, mikä saattaa mylläkän tammikehrääjäin maailmaan. Hiekka säilyttää hajun jonkun aikaa ja levittää sitä ympäri.