Minulla on tilavassa lasihäkissä kaksikymmentä viisi maakiitäjää. Nyt ne ovat piilossa laudanpätkän alla, jonka olen pannut niille suojukseksi. Vatsa painuneena viileää hiekkaa vasten, selkä kiinni lämpimässä laudassa, jota auringon säteet hyväilevät, ne nukkuvat ja sulattavat ruokaansa. Onni suosii minua. Sattumalta tapaan kulkuekehrääjän toukkamatkueen, joka laskeuduttuaan puusta hakee soveliasta paikkaa kaivautuakseen maahan koteloitumaan. Siinäpä on erinomainen karja maakiitäjän teurastamoon.
Kokoon toukkia ja panen ne häkkiin. Pian järjestyy kulkue uudestaan. Toukat, luvultaan noin sata viisikymmentä, taivaltavat kiemuraisessa jonossa, menevät laudan pätkän lähelle peräkkäin kuin Chicagon siat. Silloin juuri on sopiva hetki päästää pedot liikkeelle. Minä kohotan suojuslautaa.
Nukkuvat heti heräävät tuntiessaan lähellä marssivan saaliin hajun. Yksi juoksee toukkien luo, toinen ja kolmas sitä seuraa saaden aikaan hämmennystä maakiitäjien leirissä. Maahan piiloutuneet kavahtavat ylös ja koko rosvolauma hyökkää ohikulkevan joukon kimppuun. Siitäpä syntyy unohtumaton näytelmä.
Rynnätään kulkueen alkupäähän, loppuun ja keskipaikoille, haukkiloidaan sinne tänne, selkään, vatsaan, aivan arviokaupalla. Toukkien karvaiset nahat repeilivät, pinjan neulasista, ravinnosta vihreät suolet valuvat ulos. Toukat kouristuvat suonenvedontapaisesti kokoon, tuntien kipua runnellussa ruumiissaan, ne tarttuvat jalkoihinsa, valuttavat nestettä suustaan ja pureskelevat itseään. Vahingoittumattomat kokevat hakea turvaa piiloutumalla maahan. Mutta ei yksikään selviä ehyin nahoin. Tuskin ne ovat ehtineet kaivaa puolen ruumistaan hiekkaan, kun maakiitäjä karkaa kimppuun, repii ja halkaisee vatsan.
Jollei murhaaminen näin tapahtuisi mykkien maailmassa, niin me silloin huutaisimme hirveästi Chicagon joukkoteurastuksista. Tarvitaan mielikuvituksen korvia kuulemaan näiden raadeltujen vihlovia hätähuutoja. Minulla on ne korvat, ja tuntoani painaa, että olen syypää tähän kurjuuteen.
Nyt kaikkialta kuolevien ja kuolleiden läjästä jokainen maakiitäjä kiskoo ja repii kappaleen itselleen, vie sen pois ja menee syrjään, toisista kauas sitä nieleksimään. Tämän kappaleen jälkeen toinen leikkaa itselleen madosta palan, sitten muut, ja niin jatkuu niin kauan kuin teuraita on jäljellä. Muutamassa minuutissa on toukkajoukko paloiteltu sykähteleviksi repaleiksi, leikkeleiksi.
Toukkia oli sataviisikymmentä, teurastajia kaksikymmentäviisi, siis kuusi toukkaa kunkin maakiitäjän osalle. Jos hyönteiset vain määrättömästi teurastaisivat, kuten lihatehtaitten työläiset, ja jos niitä olisi sata, kuten kohtalaisen suurissa liikkiötehtaissa, niin niiden kymmentuntisena työpäivänä tappamien uhrien luku nousisi kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen. Semmoista ennätystä eivät ole Chicagon teurastamot koskaan saavuttaneet.
Tappamisnopeus on vieläkin ihmeteltävämpi, kun ottaa huomioon maakiitäjien rynnäkön vaikeudet. Maakiitäjällä ei ole pyörivää ratasta, joka tarttuu sian jalkaan, nostaa sen valmiiksi teurastajan puukkoa varten, ei sillä ole liikkuvaa permantoa, joka kuljettaa tappajan nuijan alle härän, vaan sen itsensä täytyy hyökätä saaliiseensa kiinni, voittaa se ja varoa sen harpuuneja ja hampaita. Eikä se ainoastaan tapa saalistaan, mutta se sen vielä syökin samalla paikalla, ja sitä eivät Chicagon työläiset tee. Mikä verilöyly tulisikaan, jos hyönteiset ainoastaan tappaisivat!
Mitä meille kertovat Chicagon teurastamot ja maakiitäjän mässäilyt? Ne kertovat, että ihminen, jonka siveyskäsitteet ovat ylevät, on meidän aikanamme harvinainen poikkeus. Sivistyksen kuoren alla on melkein aina luolakarhun aikaisten esi-isien raakuutta. Oikeaa inhimillisyyttä ei vielä ole. Se kehittyy vähitellen vuosisatain käytteen kohottamana ja omantunnon opastamana, mutta edistyy epätoivoisen hitaasti.
Vasta meidän päivinämme on lopullisesti hävitetty orjuus, tuo muinaisten yhteiskuntien tuki. On tultu huomaamaan, että ihminen, vaikka mustakin, on todellakin ihminen ja toisten ihmisten arvoinen.