Mikä oli nainen ennenmuinoin ja mikä hän on vieläkin Itämailla? Kiltti, sieluton elukka. Naisesta ovat tohtorit kauan väitelleet. Seitsemännentoista vuosisadan mahtava piispa Bossuetkin piti naista ala-arvoisempana kuin miestä. Tähän otettiin todistukseksi Eevan luomiskertomus ja ylimääräinen kolmastoista kylkiluu, joka oli muka Aatamilla ennen ollut. Lopultakin on myönnetty, että naisella on samanlainen sielu kuin meilläkin, vaikka vielä hellätunteisempi ja uhrautuvaisempi. Naisen on sallittu kehittää itseään, ja hän onkin sen tehnyt yhtä innokkaasti kuin hänen miespuolinen kilpailijansa.
Orjuuden poistaminen ja naisen sivistäminen ovat kaksi suurta askelta edistyvän siveyden tiellä. Meidän jälkeläisemme jatkavat vielä kauemmaksi. He jaksavat kohota kaikkien vastustusten yläpuolelle ja he näkevät selvästi, että sota on meidän kaikista luonnottomin nurinkurisuutemme, että voittajat, taistelujen urakoitsijat ja kansojen rosvot, ovat iljettävä maanvaiva, että toistensa käsien puristaminen on pyssynlaukausta parempi, että onnellisin kansa ei ole se, jolla on enimmän tykkejä, vaan se, joka rauhassa tekee työtä ja vaurastuu runsain määrin.
He sen näkevät, meidän jälkeläisemme, ja näkevät paljon muitakin ihmeitä, jotka nyt ovat turhia haaveita.
Milloin tapahtunee tämä kohoaminen pilventakaisia ihanteita kohti? Tuskinpa se aika on lähelläkään? Meillä on painajaisena heltiämätön taakka, jonkinlainen perisynti, jos sitä voi sanoa synniksi, kun emme siitä edes tahdokaan päästä. Se kuuluu olemukseemme, emmekä sille mitään mahda. Siihen taakkaan on syynä vatsamme, tuo erehtymätön eläimellisyyden lähde.
Suolisto hallitsee maailmaa. Meidän kaikista arvokkaimpienkin toimiemme takaa pistäikse käskevänä liemi- ja paistikysymys. Niin kauan kuin vatsa määrää — ja sen hallitusaika ei ole kohtakaan lopussa — vaatii se jotakin täytteekseen, ja voimakas elää vähäväkisen hädästä. Elämä on hauta, jonka vain kuolema voi luoda umpeen. Loppumartomasti teurastaen ihminen, maakiitäjä ja kaikki muut ruokkivat itseään, ainaiset joukkomurhat tekevät maan teurastamoksi, johon verraten Chicagon lihatehtaat eivät ole mainitsemisen arvoisia.
Syöjiä on legionia ja taas legionia, mutta syötäviä ei ole yhtä runsaasti. Puutteessa oleva kadehtii uhkauksien omistajaa, nälkäinen näyttää kylläiselle hampaitaan. Taistelu seuraa omistamisesta. Ihminen nostaa armeijansa suojelemaan laihojaan, viinikellareitaan ja jyväaittojaan; sellainen on sota. Milloin se loppuu? Voi! Tuhat kertaa voi! Niin kauan kuin on susia maailmassa, tarvitaan paimenkoiria lammaslaumoja vartioitsemaan.
Kuinka kauaksi maakiitäjistä onkaan minut ajatuksen juoksu viekoitellut! Siis asiaan.
Mistä syystä yllytin maakiitäjät teurastamaan toukkia, jotka hiljalleen olivat kaivautumassa maahan, kun olin ne vienyt noiden raatelijoitten läheisyyteen? Oliko tarkoituksenani järjestää itselleni hurja murhanäytelmä? Eihän toki. Minä olen aina ottanut osaa eläinten kärsimyksiin, ja kaikista vähäisimmänkin elämä ansaitsee huomiota. Kun syrjäytin sääliväisyyden tein sen tieteellisten tutkimusten vaatimuksesta, vaatimuksesta kylläkin sydämettömästä.
Siten minä näin maakiitäjien tavat, noiden puutarhan pienien polisien, joita kansa kutsuu puutarhureiksi (la Jardinière). Mistä ne ovat tuon liikanimen saaneet? Mitä maakiitäjä pyydystää, mistä syöpäläisistä se puhdistaa kukkalavat? Ensi ottelu kulkuetoukkien kanssa antaa jo viittauksia, jatkakaamme samaan suuntaan.
Useamman kerran huhtikuun lopulla saan pihastani kulkuetoukkia, milloin enemmän, milloin vähemmän. Poimin ne ja vien lasihäkkiin. Juhlapöytä heti katetaan ja mässäily alkaa. Kunkin toukan kimppuun kiiruhtaa raatelijoita joko yksi tai useampia, ja pian ovat toukan suolet ulkona. Toukkalauman sukupuuttoon tappamisessa ei mene neljännestuntiakaan. Niistä ei jää jäljelle muuta kuin muodottomia repaleita, joita on kuljetettu sinne tänne laudanpätkän alla piilossa syötäviksi. Saalis hampaissaan pötkii rosvo pakoon haluten juhlia rauhassa. Virkaveljiä tulee vastaan. Ne himoitsevat karkuun pyrkijän kanssa roikkuvaa palasta ja alkavat rohkeasti sitä ryöstää. Kaksi, kolmekin koettaa yhtaikaa ryövätä toverinsa laillista osaa. Jokainen tarttuu leuoillaan kappaleeseen, repii ja nielee ilman pahaa kiistaa. Siinä ei synny tositappelua kuten luusta riitelevien koirien kesken. Kaikki jää ryöstöyritykseen. Jos omistaja on suopea, niin aterioidaan rauhassa sen kanssa, leuat vasten leukoja, kunnes kappaleen revettyä kukin vetäytyy omine osuuksineen tiehensä.