"Clairville", sanoo tekijä, "ilmoittaa nähneensä Necrophorus vespillo'n, joka, aikoessaan haudata kuollutta hiirtä ja huomatessaan, että maa hiiren alla oli liian kovaa, kaivoi kuopan hiukan kauemmaksi pehmeämpään maahan. Kun kuoppa oli valmis, koetti se vierittää hiiren siihen, mutta ei yksin jaksanut. Silloin se lensi pois ja palasi hetken kuluttua neljän toverin kanssa, jotka sitä auttoivat kuljettamaan hiirtä ja hautaamaan sen." "Tämmöiset teot", lisää Lacordaire, "edellyttävät älyperäisiä johtopäätöksiä."
"Seuraava piirre", sanoo hän edelleen, "jonka Gledditsch kertoo, viittaa kaikesta päättäen myöskin ymmärryksen olemassa oloon. Eräs hänen ystävänsä tahtoi kuivata rupikonnan ja pani sen sentähden maahan pistetyn seipään nenään, etteivät turkkilot sitä saisi viedyksi. Mutta tämä varovaisuus ei auttanut, sillä turkkilot kalvoivat mullan kepin juurelta, niin että keppi kaatui, ja hautasivat sitten sekä kepin että rupikonnan."
Olisi paljon merkitsevä tunnustus hyönteisten älyä koskevassa kysymyksessä, jos me näiden kahden kertomuksen perusteella myöntäisimme turkkiloiden ymmärtävän teon ja seurauksen, tarkoituksen ja keinon välisen suhteen. Mutta ovatko nuo jutut täysin tosia? Tukevatko ne niistä tehtyjä johtopäätöksiä? Eivätkö ne henkilöt ole hiukan yksinkertaisen lapsellisia, naiveja, jotka pitävät niitä täysin pätevinä todistuksina?
Hyönteistieteilijä on varmasti jonkin verran naivi ainakin käytännön ihmisten silmissä, kun antautuu tutkimaan niin pieniä eläimiä. Niin, olkaamme naiveja, mutta älkäämme lapsellisen herkkäuskoisia. Ennenkuin myönnämme hyönteisillä olevan ymmärrystä, käyttäkäämme omaamme ja, mikä tärkeintä, kokeilkaamme. Tosiasiaan, joka on sattumalta tapahtunut, ei ole arvostelematta perustettava sääntöä.
Minä en tahdo, hyvät turkkiloni, vähäksyä teidän ansioitanne, en, se ajatus on kaukana minusta, minä vain olen hiukan varovainen muistiinpanoissani, jotka ylistävät teitä vielä enemmän kuin rupikonna ja keppi ja jotka tahtovat kohottaa teidän maineenne uuteen valoon.
Puolueettoman historian asia ei ole tukea jotakin määrättyä oppia, vaan kulkea sitä tietä, johon tosiseikat viittaavat. Minä tahdon kysyä, ajatteletteko te johdonmukaisesti, kuten teistä sanotaan. Onko teillä vai eikö teillä ole älyn välkähdyksiä, pieniä hitusia ihmisen järjestä? Sitä tahdon kysyä.
Ensiksi on otettava kokeilemalla selvää siitä, mitä Clairville kertoo kovasta maasta ja avuksi kutsutuista turkkiloista. Päästäkseni asian alkuun on minun hankittava hiiri, sillä maamyyrän iso ruumis olisi ehkä liian raskas liikuteltavaksi. Saadakseni hiiriä pyydän ystäviänikin ja naapureitani olemaan minun apunani. He nauravat minulle, mutta tarkastavat kuitenkin pyydyksiään. Turhaan. Aina on niin, että kun haluaa jotakin hyvin tavallista, on se tullut hyvin harvinaiseksi. Provencelainen sananlasku, ruma kylläkin, sanoo isänisänsä latinalaisen sananlaskun mukaan: kun hakee kakaroita ovat hevoset ummella.
Vihdoin kuitenkin saan toivomani hiiren. Panen sen häkkiin. Häkin multaan peitän tiilikiven, joka on olevinaan kova maa ja sen lähellä samassa tasossa on pehmeää hiekkaa. Asetan hiiren tiilen keskelle. Häkissäni on seitsemän turkkiloa, neljä koirasta ja kolme naarasta, jotka kaikki ovat mullassa, toiset lähellä pintaa toimettomina, toiset työskennellen koloissaan. Ne nuuskivat kohta uuden raadon olevan lähellä ja kello seitsemän aamulla tulee kolme turkkiloa, yksi naaras ja kaksi koirasta, kiireesti sen luo. Ne tunkeutuvat hiiren alle, joka liikkuu niiden ponnistuksista. Ne koettavat kaivaa kuoppaa tiiltä peittävään ohueen hiekkakerrokseen, sentähden kasautuu pieni hiekkavalli hiiren ympärille.
Muutaman tunnin ne nykivät raatoa, mutta tuloksetta. Minä käytän tilaisuutta hyväkseni tarkastaakseni, miten ne kaivamistaan harjoittavat. Kun turkkilo tahtoo liikuttaa kuollutta, kääntyy se selälleen, tarttuu kaikilla kuudella jalallaan kiinni hiiren turkkiin, painaa selkänsä maata vasten, työntää jaloillaan eteenpäin samalla kuin otsa ja takaruumiin pää ovat apuna pitämässä raatoa koholla. Maata kaivettaessa käännytään taas oikeaan asentoon. Niin työskentelevät kaivajat vuorotellen jalat ilmassa, silloin kun raatoa tahdotaan liikuttaa, vuorotellen maassa, kun tahdotaan kuoppaa syventää.
Paikka, jossa hiiri on, tunnustetaan lopultakin mahdottomaksi. Eräs koiras tulee näkyviin, tutkii hiirtä, kulkee sen ympäri ja tonkaisee sitä sieltä täältä. Hyönteinen katoaa, ja nykimiset alkavat taas. Onko tutkimusmatkalla käynyt koiras kertonut toisille tutkimustensa tulokset, ja alkavatko ne nyt siirtää raatoa paremmalle paikalle?