Niiden teot eivät sitä ollenkaan todista. Kun tutkimusmatkailija liikuttelee hiirtä, seuraavat toiset esimerkkiä ja kohottelevat sitä, mutta niiden jalat eivät potki samaan suuntaan, sillä kun kuorma on saatu tiilikiven reunalle, siirtyy se takaisin alkuperäiselle paikalleen. Kolme tuntia jatkuu tätä heiluttelemista, mutta hiiri ei kulje sen multavallin yli, joka on luotu sen ympäri.
Toinen koiras tulee, tekee tutkimiskiertomatkansa. Se koettaa millaista maa on aivan tiilikiven vieressä, se kaivaa koekolon. Sitten se palaa takaisin työpaikalleen ja tukien selkäänsä työntää hiirtä sormen leveyden verran toivottuun suuntaan. Onnistuuko se tällä kertaa? Eipä suinkaan, sillä hiiri heti vierähtää takaisin.
Nyt menevät molemmat koiraat tarkastusretkelle, kumpikin suunnallensa. Ne eivät pysähdy ensimäisen koiraan kaivaman koekuopan luo, vaikka se on aivan lähellä tiilikiveä, joten turkkiloilla ei olisi suurta vaivaa hiiren kuljetuksessa siihen, vaan ne juoksentelevat kiiruusti ympäri häkkiä tonkaisten maata sieltä ja täältä ja kyntäen matalia vakoja multaan. Ne menevät tiilestä niin kauaksi kuin mahdollista. Erikoisesti ne kaivelevat häkin seinien vieruksia. En käsitä, miksi ne niin tekevät, sillä multa on kaikkialla samanlaista. Toisesta kaivospaikasta ne siirtyvät toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen, viidenteen ja vasta kuudennessa paikassa on maa kelpaavaa. Ne eivät kaiva kuitenkaan hautaa, johon hiiri mahtuisi, vaan koekuoppia, jotka eivät ole syvempiä kuin eläimen puoliruumiiseen saakka.
Sitten ne palaavat hiiren luo. Hiiri liikkuu sinne ja liikkuu tänne, kunnes se vihdoin pyörähtää hietavallin yli. Nyt se on tiileltä poissa ja liukuu vähin erin eteenpäin, nykäyksittäin, näkymättömien vipujen nostamana. Näyttää kuin se kulkisi itsestään. Tällä kertaa työskentelevät kaikki yhdistetyin voimin, ainakin joutuu kuorma viimeiselle koekaivospaikalle pikemmin kuin odotankaan. Sitten alkaa hautaus tavalliseen tapaan. Kello on nyt yksi. Osoittaja on siis kulkenut puoli kierrosta kellon numerotaululla, ennenkuin turkkilot löysivät sopivan hautapaikan ja saivat hiiren sinne viedyksi.
Tästä kokeesta näkee, että koirailla on erittäin tärkeä osa yhteisessä työssä, koska ne ovat luultavasti kehittyneempiä kuin naaraat. Kun tilanne on vaikea, hakevat ne selvitystä, tutkivat maata päästäkseen esteistä perille, valitsevat paikan, johon hauta on kaivettava. Kauan turhaan koeteltuaan haudata tiilen päälle lähtivät koiraat yksin tarkastusmatkoille ja koettivat voittaa vaikeudet. Naaras, luottaen apulaisiinsa, odotti hiiren alla koiraiden tutkimusten tuloksia. Seuraavat kokeet vahvistavat apulaisten ansioita.
On huomattava, että sitten kun todettiin hiiren alla olevan voittamattomia esteitä, ei kaivettu hautaa valmiiksi pehmeään maahan, vaan tyydyttiin vain koettelemaan, olisiko paikka hautaamiseen sovelias. On siis väärä otaksuma, että turkkilot kaivaisivat ensiksi kuopan, johon sitten kuljettaisivat raadon. Niiden täytyy tuntea raadon ruumiin paino selässään ennenkuin ne ryhtyvät hautaamispuuhiin. Ne työskentelevät vain silloin, kun saaliin kosketus niitä kiihoittaa. Turkkilot eivät koskaan kaiva kuoppaa, jollei raato jo ole sopivalla hautaamispaikalla. Sen ovat minulle enenemän kuin kaksi kuukautta kestäneet päivittäiset kokeeni osoittaneet.
Clairvillen jutun loppuosa ei pidä paikkaansa sen paremmin. Turkkiloiden pitäisi siis Clairvillen mukaan voittamattomien esteitten sattuessa hakea apua, palata tovereineen ja yhteisvoimin ryhtyä hautaamiseen.
Ensiksi täytyy kysyä, mihin toimenpiteisiin havainnontekijä oli ryhtynyt tunteakseen hiiren luona olleet turkkilot. Miten hän oli merkinnyt niiden joukosta sen, joka lähti hakemaan apua? Onko varmaa, että pois mennyt palasi ja tuli toisten seurassa? Siitä ei sanota mitään, vaikka se kuitenkin on siksi tärkeä seikka, ettei tarkan havainnontekijän olisi sitä pitänyt jättää huomioon ottamatta. Eivätkö kyseessä olevat olleet pikemminkin viisi mitä tahansa muuta turkkiloa, jotka hajun houkuttelemina tulivat hiiren raadolle vain omaa hyötyään hakien eivätkä yhteisestä sopimuksesta toisiaan auttamaan? Minä tunnustan, että pidän tätä otaksumaa tarkkojen tietojen puutteessa oikeampana.
Todennäköisyys on sittenkin vasta todellisuus, kun tapahtumat tarkistetaan ja kokeillen todetaan. Tiilikivikoe jo valaisee asiaa. Kolme koe-eläintäni ponnisteli kuusi tuntia, ennenkuin saivat saaliinsa viedyksi pehmeälle maalle. Ne olisivat tarvinneet apua tässä raskaassa ja pitkällisessä päivätyössä. Olihan samassa häkissä vielä neljä muuta turkkiloa vain matalalle multaan kaivautuneena, olivathan ne tuttuja tovereja, joiden kanssa ne olivat jo ennen työskennelleet yhdessä, mutta kuitenkaan ei kenenkään päähän pälkähtänyt hakea niitä apuun. Vastuksista huolimatta tekivät ne, jotka ensiksi hiiren valloittivat, työnsä loppuun ilman apua, ilman helposti saatavissa olevaa apua.
Mutta, voitaisiin sanoa, olihan niitä kolme, ne pitivät itseään ilman apuakin kylliksi vahvoina. Tämä käänne ei pidä paikkaansa, sillä useita kertoja kokeita toistaessani eivät turkkilot koskaan jättäneet työpaikkaansa, eivät vaikeimmissakaan olosuhteissa, eivätkä menneet apulaisia noutamaan. Työkumppanit ovat satunnaisia eivätkä hankittuja apumiehiä, ne otetaan vastaan ilman riitaa, mutta myöskin ilman kiitollisuutta. Niitä ei kutsuta, vaan niitä siedetään.