Kova maaperä, joka pakoittaa kuljettamaan raadon muualle, ei ole ainoa vastus, joka turkkiloiden on voitettava. Usein, niin, useimmiten on maa ruohoa kasvavaa, etenkin juolavehnää, jonka sitkeät juurisäikeet ovat maassa selviämättömänä verkkona. Kaivautuminen juurien väliin on helppoa, mutta raadon hautaaminen juuriverkon läpi on toista, sillä verkon silmät ovat liian pienet, että raato sopisi niistä pujottautumaan. Ovatko turkkilot neuvottomia tämmöisen ja niin tavallisen esteen sattuessa? Eivätpä toki.
Turkkilo on toimissaan tottunut selviytymään semmoisista ja muistakin vastuksista, muutoinhan sen työ olisi tuloksetonta. Eihän mitään saavuteta ilman tarvittavia keinoja ja keinokkuutta. Turkkilon ei ole osattava vain kaivaa, mutta myös katkoa juuria, rönsyjä ja hienoja juurakolta, jotka haittaavat hautaamista. Paitsi lapiota ja kuokkaa on niiden myös osattava käyttää pensassaksia. Sehän on jo itsestään selvää, mutta kuitenkin turvaudun kokeilemiseen, tuohon kaikista luotettavimpaan todistajaan.
Otan keittiöstä rautaiset padanjalat ja pujottelen niiden kolmen sorkan väliin ristiin rastiin niinisyitä, niin että ne muistuttavat jossakin määrin juolavehnän juurikkoverkkoa. Silmät ovat eri suuria, mutta raato, tällä kertaa maamyyrä, ei silti sovi yhdenkään läpi putoamaan. Peitän kojeen multaan niin, että verkko on aivan maan tasalla ja sen päällä vain hiukan hiekkaa. Maamyyrän asetan keskelle ja päästän turkkilot valloilleen.
Iltapäivän kuluessa tapahtuu hautaaminen keskeytyksettä. Juolavehnän juuria muistuttava niiniverkko ei estä hautaamista, vaikkakin kaikki tapahtuu hitaammin kuin tavallisesti. Maamyyrä katoaa multaan siihen paikkaan, jossa se on, sitä ei koetetakaan siirtää. Kun työ on tehty, otan padanjalat ylös. Verkko on katkottu siitä paikasta, jossa raato oli. Muutamia säikeitä on katkaisematta, mutta vain muutamia niihin nähden, jotka olivat välttämättä leikattavat poikki, jotta raato pääsisi putoamaan läpi.
Hyvä, haudankaivajani! Niin teidän odotinkin tekevän! Te käytitte leukojanne kuin saksia, te leikkasitte niinisäikeeni kuten olisitte leikanneet ruohon juuriverkon. Tyhminkin maata kaivava hyönteinen olisi tehnyt samoissa olosuhteissa samoin.
Teen esteet hiukan vaikeammiksi. Sidon maamyyrän etu- ja takaosastaan niinellä poikkipienaan, joka on kahden kepakon haarukassa niin korkealla, että eläimen vatsa pitkin pituuttaan juuri ja juuri koskettaa maahan.
Turkkilot ryömivät raadon alle ja alkavat kaivaa tuntiessaan sen turkin kosketuksen. Hauta syvenee ja levenee, mutta saalis ei putoa siihen, sillä haarukoissa oleva poikkipiena pitää sen koholla. Kaivaminen hidastuu, väliajat pitenevät.
Tuleepa yksi hautaaja maan pinnalle, kiertää maamyyrän yli, tarkastelee ja huomaa viimein takaruumiin siteen. Silloin se tarttuu siihen leuoillaan, jyrsii itsepäisesti siksi kuin niinet katkeavat. Krats! ja side on poikki. Omasta painostaan vaipuu maamyyrä hautaan, kuitenkin vinosti, sillä pääpuoli on vielä sidottu.
Jatketaan takaosan hautaamista. Raatoa nyitään temmotaan kauan eri suuntiin, mutta turhaan, se ei putoa. Taas tulee yksi turkkiin tutkimaan mikä siellä ylhäällä on esteenä. Se huomaa toisen siteen, nakertaa sen poikki ja sitten työ jatkuu kaikessa rauhassa.
Onnittelen teitä, te älykkäät siteennakertajat, en kuitenkaan liioitellen. Niinisäikeet olivat mielestänne juuririhmoja, jotka teille olivat niin tuttuja jo ruohokosta. Te ne katkoitte kuten katkotte luonnolliset säikeet, jotka ovat teidän katakombienne edessä. Jos te olisitte sen vasta nyt kokeillessa oppineet ensin asiaa mietittyänne, olisi teidän sukunne jo sukupuuttoon sammunut, sillä teidän makunne mukaiset saaliit, maamyyrät, konnat, sisiliskot ja muut ovat tavallisesti ruohoisilla paikoilla.