Paljon ihmeellisempiä te saatte aikaan, mutta ennenkuin niihin tulen, kokeilen vielä ja ripustan raadon pikku pensaaseen maan pintaa hiukan korkeammalle. Pistän häkkiin kuivan ajuruohovarvun, noin vaaksan korkuisen. Asetan siihen hiiren, kiedon oksilla sen hännän, jalat ja kaulan, että sitä olisi vaikeampi saada irti.
Häkissäni on nyt neljätoista turkkiloa ja tämä määrä pysyy sitten muuttumattomana kokeiluajan loppuun. Kaikki eivät tiettävästi ota yhtaikaa töihin osaa, vaan useimmat ovat maan alla joko unisina tai järjestelemässä ravintovarastojaan. Joskus on vain yksi, tavallisesti kaksi, kolme tai neljä, harvoin enemmän antamani raadon kimpussa. Tänään kiiruhtaa kaksi hiiren luo. Ne nousevat häkin verkkoa pitkin ajuruohotukon latvaan. Epämukava tukipaikka panee hetkeksi miettimään, mutta lopuksi turkkilot ryhtyvät kuitenkin samanlaisiin toimenpiteisiin kuin raatoa siirtäessään sopimattomalta paikalta soveliaalle. Kumpikin nojaa oksaan ja työntää hiirtä vuoroin selällään, vuoroin jaloillaan, täristää ja töykkii, kunnes raadon kiinnioleva osa irtautuu oksista. Selällään kohotellen ne päästelevät hiiren vähitellen oksasotkusta vapaaksi. Vielä nykäys, ja hiiri putoaa maahan. Sitten seuraa hautaus.
Tässä kokeessa ei ilmene mitään uutta. Turkkilot menettelivät juuri siten kuin ne menettelevät haudatessaan raatoa sopimattomaan maahan. Nyt putosi hiiri alas, muulloin se kuljetetaan pois.
Nyt on tullut aika pystyttää Gledditsch'in mainitsema hirsipuu rupikonnineen. Konna ei ole välttämätön, maamyyrä on yhtä hyvä, parempikin. Sidon sen niinellä takajaloistaan keppiin, jonka pistän maahan pystyyn, en kumminkaan liian syvälle. Raato riippuu alaspäin pää ja hartiat maassa.
Turkkilot alkavat työnsä maamyyrän pään alla kepin juurella. Ne kaivavat suppilomaisen syvennyksen, johon raadon kuono, pää ja kaula vajoo vähitellen. Hirsipuun tyvi paljastuu, se kaatuu maamyyrän painosta. Olin saapuvilla, kun keppi kaatui. Se oli ihmeellisimpiä ja älykkäimpiä töitä, mitä hyönteiset kykenevät tekemään.
Sille, joka on huvitettu eläinten vaistojen ihmetöistä, on tämä hämmästyttävää, mutta älkäämme kiiruhtako vielä mitään päättelemään. Kysykäämme pikemminkin, kaatuiko keppi sattumalta tai tahallisesti. Olivatko turkkilot kaivaneet mullan kepin tyveltä sentähden, että keppi kaatuisi vai saadakseen vain maamyyrän kuoppaansa haudatuksi? Siihen kysymykseen on helppo vastata.
Uudistan kokeeni, mutta nyt pistän hirsipuun viistoon, niin että raadon pää koskee maahan jonkun matkan päässä kepin juurelta. Kepin ollessa tässä asennossa eivät turkkilot kertaakaan yritä sitä kaataa, eivät kertaakaan. Kepin tyven lähettyville ei kaiveta kuoppaa, vaan juuri raadon alle, siihen, jossa sen pää ja hartiat ovat.
Siis muutaman tuuman välimatka raadosta kepin tyvelle kumoo Gledditsch'in kuuluisan tarun. Mutta edelleen. Olkoonpa keppi pystyssä tai vinossa, nyt asetan sen niin, ettei takajaloistaan riippuva raato satu ollenkaan maahan, vaan roikkuu jotakuta tuumaa korkeammalla.
Mitä nyt turkkilot tekevät? Kaivavatko ne hirsipuun irti saadakseen sen kumoon?. Ei ollenkaan, ja jos joku yksinkertainen semmoista luulisi, erehtyisi perin pohjin. Turkkilot eivät kiinnitä vähääkään huomiotaan keppiin, vaan käyttävät muita keinoja päästäkseen raatoon käsiksi. Kuten useista ja erilaisista kokeiluistani näin, ei kepin alle kaiveta hautaa, jollei ripustetun saaliin mikään osa kosketa maahan. Jos koskettaa, kaivetaan hauta ja keppi kaatuu, mutta silloin turkkilot eivät ole kaivaneet kaataakseen kepin, vaan kaatuminen on tapahtunut yksinkertaisesti siitä syystä, että hauta on ulottunut kepin tyvelle saakka.
Miten on se mies, josta Gledditsch kertoo, pannut rupikonnansa kuivumaan? Nähtävästi hän on kääntänyt kepin ylösalasin, niin että konna on ollut maata vasten. Sangen omituinen tapa suojella konnaa turkkiloilta ja maan kosteudelta! Täytyyhän otaksua, että se, joka kuivaa rupikonnaa, ripustaa sen ylös maasta, ilmaan. Mutta kaikki minun kokeeni osoittavat, että siinä tapauksessa kepin kaatuminen sen juurelle kaivetun kuopan takia on puhdas ja selkeä mielikuvituksen tuote.