Onko tämä nyt mietitty menetelmä? Onko välähtävä älykipuna neuvonut hyönteistä pudottamaan saaliin nostamalla sen tapista? Onko turkkilo todellakin päässyt perille ripustuskojeesta? Monet varmaankin vastaisivat myöntävästi nähtyään niin ihmeellisen tapahtuman, myöntäisivät ja olisivat tyytyväisiä.
Minä en ole niin herkkäuskoinen ja siksi muutan hiukan koetta, ennenkuin teen loppupäätelmäni.
Otaksun näet, että turkkilo, ajattelematta seurauksia, kohotti selällään vain siitä syystä, että tunsi hiiren jalan kosketuksen. Kohottaminen, jota käytetään kaikissa tilanteissa, vaikutti nyt ripustamiskoukkuuni, ja putoaminen oli siis seurauksena onnellisesta sattumasta. Tämän koukun, josta raato on nostettava, pitäisi olla hiukan sivulla, niin etteivät turkkilot nostamispuuhissa ollen tuntisi hiirtä selässään.
Teen siis silmukan rautalangasta, jolla olen sitonut varpusen tai hiiren jalat, ja pistän sen tällä kertaa melkein vaakasuorassa asennossa olevan haarukan sorkkaan. Tarvitsee vain hiukan sysätä silmukkaa, niin se pääsee tapista, ja saalis putoo maahan. Raadon kiinnittämispaikka on siis nyt muutaman senttimetrin päässä ruumiista, muutoin on kaikki kuten ennenkin.
Kujeellani, kylläkin yksinkertaisella, on menestys. Kauan koetellaan raatoa töyttiä, mutta turhaan, luut ovat liian vahvat sahattaviksi. Hiiri ja varpunen jäävät hirteen kuivumaan. Mekaninen problemi: kohottaa hiukan rautalankasilmukkaa ja pudottaa siten saalis jää turkkiloilta ratkaisematta. Turkkilot työskentelevät päivämääriä raadon kimpussa, tutkivat sen yltä ja alta huomaamatta liikkuvaa ripustusrengasta, joka estää työn onnistumista. Turhaan pidän niitä silmällä, ei yksikään työnnä jalallaan eikä nosta päällään.
Niiden puuhien epäonnistumiseen ei ole syynä voimien vähyys. Kuten sittiäisetkin, ovat turkkilot vahvoja kaivajia. Jos sulkee ne käteensä, tunkeutuvat ne sormien väliin ja kouristavat ihoa niin kovasti, että ne täytyy päästää irti. Erityisesti kaivamiseen muodostuneella otsallaan voisivat ne helposti pudottaa rautalankarenkaan lyhyestä tapista. Mutta ne eivät sitä tee, sillä ne eivät sitä ajattele ja ne eivät ajattele, sillä ne eivät kykene ajattelemaan huolimatta siitä, että kehitysoppi edellyttää niillä olevan ajattelukykyä liiallisen paljon.
Sinä jumalallinen järkiälykkyyden aurinko, miten pahasti villien eläinten ihannoijat ovatkaan tahrineet sinun ylevän olentosi!
Tutkikaamme turkkiloiden henkistä pimeyttä toisellakin kannalta. Vankini eivät ole niin tyytyväisiä erinomaiseen asuntoonsa, etteivät pyrkisi sieltä pois, etenkin silloin kun niiltä puuttuu työtä, tuota ikävystyneiden eläinten ja ihmisten parasta lohdutusta. Häkkiin sulkeminen niitä painostaa. Kun ne ovat saaneet raadon haudatuksi ja kuopassa kaikki järjestykseen, juoksentelevat ne levottomina edestakaisin pitkin rautalankaverkkoa, kiipeevät ylös, laskeutuvat maahan, taas nousevat, lähtevät lentoon, vaikka juuri ovat tupsahtaneet verkkoa vasten. Taivas on pilvetön, ilma lämmin, tyyni ja juuri omiaan kutsumaan turkkiloita tien vierellä mätänevän sisiliskon luokse. Ehkä ne tuntevat hajuja, joita eivät muut kuin turkkilot tunne. Ne tahtovat mennä matkoihinsa, ne halajavat pois.
Pääsisivätkö ne? Hyvin helposti, jos vain niillä olisi älyn hivenkään apuna. Satoja kertoja ne ovat kaivaneet häkin seinävieriä, ne ovat levänneet siellä koloissaan päiväkausia. Kun annan niille uuden maamyyrän, tulevat ne komeroistaan käytäviä myöten ylös ja tunkeutuvat raadon alle. Hautaamisen jälkeen ne kaivautuvat taas seinävierille mikä minnekin.
Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen vankeuden aikana on neljästätoista turkkilosta vain yksi kiertänyt esteen. Se kaivoi kolon seinän alle, joka on painettu hiekkaan vain pari senttimetriä syvälle, sitten se kääntyi ylöspäin ja tuli maan pinnalle seinän ulkopuolella. Sehän oli vallan mitätön työ niin vahvalle kaivurille. Siis vain yksi neljästätoista pääsi pois häkistä.