Jo ensi retkellä herätti eräs epäiltävä seikka huomiotani. Jos lähetin pojan kauas pystyttämään mittapuuta, niin näin hänen matkalla useasti pysähtyvän, kumartuvan, suoristuvan, tutkivan, taas kumartuvan välittämättä rahtuakaan mitan pystyttämisestä ja merkinannosta. Toinen otti maasta rautaisen mittanauhan asemasta kivisirpaleen, kolmas murenteli multaa käsissään eikä mitannut kulmaa, kuten olisi pitänyt. Monet tapasin imemässä oljenkortta Monikulmio ei syntynyt, halkaisijoita ei vedetty. Mistä tämä kumma johtui?
Kysyin ja sain selityksen. Oppilas, synnynnäinen nuuskija ja havainnontekijä, oli jo kauan tiennyt, mistä opettajalla ei ollut aavistustakaan. Harmas'in piikivisirpaleiden päälle rakensi eräs suuri ja musta mehiläinen multapesiään. Näissä pesissä on hunajaa ja maanmittarini aukoivat niitä imeäkseen niiden kennot kuiviin olkipillillä. Menetelmä näytettiin minulle. Hunaja on hiukan väkevää, mutta kylläkin mukiin menevää. Minullekin se maittoi, siksi liityin pesänetsijöiden seuraan, ja vasta myöhemmin jatkoimme moni-kulmiomittaustamme. Niin näin ensi kerran muurarimehiläisen, kuten sitä Réaumur nimittää, ennenkuin tiesin mitään sen historiasta tai sen historian kirjoittajasta.
Tämä komea ampiainen, jolla on tummansinipunervat siivet ja musta samettipuku, sen pesärakennukset aurinkoisilla sorakasoilla ajuruohovarvikossa ja sen hunaja, joka toi vaihtelua vakavassa maanmittaustyössä, vaikuttivat virkistävästi minuun. Toivoin saavani tietää enemmän kuin mitä oppilaani olivat minulle opettaneet. Kirjakauppiaalle oli juuri saapunut erinomainen hyönteisiä käsittelevä teos, de Castelnau'n, E. Blanchard'in ja Lucas'in "Histoire naturelle des animaux articulés" (Niveljalkaisten luonnonhistoria). Siinä oli hyvin runsaasti kuvia, mutta, voi, oli sillä hintaakin! Mutta mitäpä siitä, minun runsaista seitsemänsadan markan vuosituloistani täytyi uhrata siihen koko kuukauden palkka. Mitä menetin liikaa hengen ravintoon, sen sain säästää ruumiin ylläpidosta.
Ahmin kirjan kannesta kanteen. Sain tietää siitä mustien mehiläisten nimen, luin ensi kerran hyönteisten tavoista yksityiskohtaisia kuvauksia, löysin siitä minun silmissäni sädekehän ympäröimät, kuuluisat nimet: Réaumur, Huber, Léon Dufour, ja kun selailin kirjaa sadannetta kertaa, kuiskasi sisäinen ääni hiljaa: sinustakin tulee eläinten historioitsija kerran! — Lapselliset kuvitelmat, mihin katosittekaan! Tahdoin kuitenkin elvyttää näitä muistoja, samalla kertaa sekä surullisia että iloisia, johtuakseni mustien mehiläisten töihin ja toimiin.
Chalicodoma-nimi tarkoittaa hyönteistä, joka rakentaa pesänsä yhteenmuuratuista kivensirpaleista. Se sopii erinomaisesti näille ampiaisille, jotka tekevät kennonsa samoista aineksista kuin mekin talomme. Niiden työ on muurarien työtä, maalaismuurarien, jotka käyttävät laastiinsa enemmän savea kuin kiveä. Réaumur, jolle tieteellinen jaoittelu oli vierasta, kutsui niitä, kuten jo sanoin, muurarimehiläisiksi. Se sana on kylliksi kuvaava.
Kotiseudullani on niitä kolme lajia, pesän rakennustavan mukaan kutsun niitä somerikko-, oksa- ja katosmuurarimehiläisiksi. Ensimäisen lajin, Réaumurin muurarimehiläisen, molemmat sukupuolet ovat niin eri-värisiä, että vasta-alkava tutkija nähdessään ihmeekseen niiden tulevan samasta pesästä pitää niitä eri lajeina. Naaras on mustan sametin karvainen sen siivet tummansinipunaiset. Koiraan samettipuku on kirkkaanpunainen. Molempien toisten pienempien lajien väreissä ei ole tämmöistä eroa, kumpikin sukupuoli on samanlaisessa puvussa, jonka värinä on sekaisin ruskeaa, punakeltaista ja tuhkanharmaata.
Pesänsä perustaksi valitsee muurarimehiläinen Pohjois-Ranskassa, kuten Réaumur sanoo, aurinkoisen, rappaamattoman muurin, sillä rappaus liuotessaan voisi turmella kennokomerot. Se rakentaa asuntonsa vakavalle alustalle, paljaalle kivelle. Etelä-Ranskassa on se yhtä varovainen, mutta en ymmärrä, miksi se täällä yleisesti ottaa mieluummin perustaksi muun kuin muurikiven. Se ottaa mieluummin veden kuljettamia piimöhkäleitä, usein vain nyrkin kokoisia, joita muinoin jäätiköt ovat kasanneet Rhônen laakson pengermistä. Tämmöisten asumussijojen yleisyys vaikuttanee muurarimehiläisen valintaan. Laaksoissa on mehiläisellä käytettävänään vuoristopurojen tuomat somerkasat. Semmoisten kivien puutteessa rakentaa muurari pesänsä mille kivelle tahansa.
Katosmuurarimehiläisen valinta on vielä vapaampi. Erityisesti se mieltyy räystäästä ulospistävien kattotiilien aluksiin. Tuskinpa lie sitä maalaistaloa, jonka räystästiilien alla ei olisi sen pesiä. Sinne se joka kevät perustaa väkirikkaita siirtoloita, joiden sukupolvesta toiseen säilyvät ja vuosittain laajenevat muuraukset peittävät lopuksi laajoja aloja. Olen nähnyt pesiä, jotka peittivät katoksesta viisi tai kuusi neliömetriä. Kun mehiläiset olivat toimissaan, niin oli työläisten joukko ja surina vallan hämmästyttävä. Nämä muurarit ovat myös mieltyneitä parvekkeen sillanalukseen ja käyttämättömän ikkunan komeroon. Semmoisiin paikkoihin asettuvat ne sadoittain, kukin kuitenkin työskennellen yksin.
Oksamuurarimehiläinen tekee ilma-asuntoja puiden oksille. Kaikenlaiset pensaat, kuten orapihlaja, granattiomena, orjantappura, kelpaavat sille, mutta tammi, jalava ja pinja kohottavat sen vielä korkeammalle. Lehvistöstä se valitsee oksan, oljen paksuisen, ja rakentaa tälle ohuelle alustalle pesänsä saviruukista. Valmis pesä on kuin multapallo, jonka läpi oksa kulkee. Jos se on yhden hyönteisen tekemä, on se aprikosin kokoinen, mutta jos useampia on ottanut töihin osaa, on se yhtä suuri kuin nyrkki. Viimemainittu tapa on harvinainen.
Nämä kolme muuraria käyttävät samoja rakennusaineita, kalkkipitoista, hiekansekaista savea, johon on sotkettu työläisen omaa sylkeä. Mehiläiset halveksivat kosteita paikkoja, vaikkakin ne helpoittaisivat töitä ja vähentäisivät laastin kostuttamiseen kuluvaa sylkimäärää. Luonnostaan kosteat aineet eivät sitoisi kylliksi laastia. Ne käyttävät sentähden kuivaa pölyä, joka imee itseensä hyvin paljon sylkeä ja josta muodostuu syljen munanvalkuaisaineiden kanssa jonkinlaista sementtiä. Se kovettuu yhtä pian kuin sammuttamattomasta kalkista ja munanvalkuaisesta tehty kivikittikin.