Talon lähellä on lampi, johon vesi tulee kylän vesijohtokanavasta. Sinne kokoutuvat kosimisaikanaan kaikki sammakot aina kilometrin päästä. Isot ristikonnat tulevat kylpemään. Lehtisammakot, jolleivät kurnuta puissa, huvitteleivat tehden uimahyppyjä. Kun toukokuun yöt hämärtyvät, alkaa lammikolla sellainen korvia särkevä soitanto, että on mahdoton kotona pöydässä keskustella, mahdoton nukkua.
Talon ovat vallanneet vielä rohkeammat ampiaiset. Kynnysalla roskakasassa pesii valkoviiruinen petoampiainen (Sphex albisectus Lep. et Serv.). Kun menen huoneeseen, pitää varoa rikkomasta sen pesäkoloja ja tallaamasta työssään olevaa kaivajaa. Varmaan on siitä neljännesvuosisata kulunut, kun viimeksi näin tämän raivoisan sirkanmetsästäjän. Kun siihen ensiksi tutustuin, täytyi minun kulkea useita kilometrejä elokuun helteessä tavatakseni sen, mutta nyt se on aivan kynnykseni alla.
Ikkunakomerossa on hämähäkkien tappajalla (Pelopoeus) lämmin ja mieluisa asuinpaikka. Se muuraa mullasta tehdyn pesänsä kiviin ja käyttää sisääntuloreikänä ikkunaluukussa olevaa rakoa. Kaihtimien lustoihin rakentavat jotkut muurarimehiläiset (Chalicodoma) kammioitaan ja luukkujen sisäpinnalle kokoo muurariampiainen (Eumenes) pieniä savikekoja. Tavallinen ampiainen (Vespa vulgaris, L.) ja Ranskan ampiainen (Pollistes gallicus, L.) ovat ruokatovereitani, ne tulevat päivällisen aikana katsomaan, ovatko rypäleet pöydälläni jo niin kypsiä kuin ne näyttävät olevan.
Nämät hyönteiset — kaikki eivät ole läheskään mainitut — ovat lukuisana ja valittuna seurueenani. Entiset ystäväni ja uudet tuttavani ovat lähelläni metsästämässä, mettä kokoomassa ja rakentamassa. Ja jos on tarpeellista vaihtaa havaintopaikkaa, niin on vuori muutaman sadan askelen päässä asunnostani. Sen aurinkoisia rinteitä rakastaa pyörreampiainen (Bembex) ja sen savikuopista saavat monet muut rakennusaineita. Tämän hyönteisrikkauden takia minä vaihdoin kaupungin kylään, asetuin Sérignan'iin viljelläkseni turnipsia ja kylvääkseni salattia.
Atlantin ja Välimeren rannikoille on Ranskaamme perustettu kalliiksi tulleita laboratorioita merieläinten tutkimista varten. Siellä ihmiset leikkelevät merestä saamiaan pikkuisia ja meille arvottomia eläväisiä, uhraavat koko omaisuuksia mikroskoppeihin, hienoihin leikkauskoneisiin, pyyntineuvoihin, laivoihin, kalasäiliöihin ja akvarioihin saadakseen selville minkälainen on rakenteeltaan nivelmadon munasolu, kysymys, jonka täyttä tarkoitusta en ole koskaan ymmärtänyt. He unohtavat kokonaan pienet maahyönteiset, jotka aina ovat lähellämme, jotka antavat yleiselle sielutieteelle erinomaisen tärkeitä todistuksia ja jotka hävitystyöllään saavat aikaan kansantaloudellisia vahinkoja. Milloin perustettanee hyönteislaboratorio, jossa ei tutkita kuolleita hyönteisiä, vaan eläviä, niiden vaistoa, tapoja, töitä, taisteluja ja lisäytymistä? Olisi kai tärkeämpi tietää viinitarhojen tuhoojien elämä kuin jonkun siimajalkaisen hermosäikeiden päätepisteet. Olisi kai tärkeämpää kokeillen saada selvä vaiston ja älyn välisestä rajasta, vertailemalla voida määrätä, onko ihmisjärki selittämätön tekijä vai ei, se olisi kai tärkeämpää kuin lukea jonkin äyriäisen tuntosarvien renkaita. Näiden kysymysten ratkaisu vaatisi kokonaisen joukon tutkijoita, mutta meillä ei ole ainoatakaan. Nilviäiset ja onteloeläimet ovat muodissa, merten syvyydet tutkitaan vartavasten valmistetuilla koneilla — mutta maa jalkojemme alla jää tuntemattomaksi. Odotellessani muodin muuttumista avaan elävän hyönteistieteen laboratorion Harmas'issa, eikä se laboratorio maksa verotetuille penniäkään.
Muurarimehiläisen pesärakennukset.
Chalicodoma muraria Fabr.
Réaumur on omistanut erään teoksensa muurarimehiläisten (Chalicodoma muraria Fabr.) historialle. Aikomukseni on ottaa tämä asia uudestaan käsiteltäväksi, täydennettäväksi ja ennen kaikkea tarkastettavaksi eräältä näkökannalta, jonka kuuluisa tutkija on kokonaan lyönyt laimin. Ensiksi tekee mieleni kuitenkin kertoa, miten tutustuin näihin pistiäisiin.
Se tapahtui opettajatoimeni alkuaikoina, noin 1843. Jonkun aikaa sen jälkeen kun olin lähtenyt Vauclusen opettajaseminarista todistus taskussa ja välittömän iloisena kuten kahdeksantoista-vuotias konsanaankin, lähetettiin minut Carpentrasiin johtamaan sikäläiseen kaupungin yläkouluun liitettyä alkeiskoulua. Omituinen koulu, totta tosiaan, huolimatta mahtavasta "ylä"-nimestään. Se oli jonkinlainen avara kellari, kostea ja ummehtunut. Eipä siis ihme, että opettaja ja oppilaat pitivät enemmän ulkoilma-geometriasta, s.o. käytännöllisestä maanmittauksesta.
Kun tuli toukokuu, vaihdettiin hämärä kouluhuone ketoihin. Se oli juhlahetki. Toimintakenttä oli laaja, asumaton kivinen tasanko, harmas. Siellä ei ollut puita eikä pensaita estämässä nuorten parven vartioimista, siellä ei minun tarvinnut peljätä, että oppilaani maistelisivat raakoja aprikoseja.