Mutta näistä asioista ei ole nyt kysymys, vaan minunhan piti puhua siitä maapalasta, jota niin kauan toivoin ja jonka suunnittelin tekeväni elävän hyönteistieteen laboratorioksi, siitä maapalasta, joka minun on viimeinkin onnistunut saada pienessä, yksinäisessä kylässä. Se on "Harmas". Sillä sanalla tarkoitetaan meillä viljelemätöntä, kivistä ja ajuruohoa täpötäynnänsä kasvavaa aluetta Maa on liiaksi karua kelvatakseen viljeltäväksi, vain lampaat laiduntavat siellä keväällä, jos on sattunut sen verran satamaan, että ruoho hiukan pääsee kohoamaan. Mutta "Harmas" on ennen ollut hiukan viljeltyäkin, sanotaan sen kasvattaneen viiniköynnöksiä, sillä suurten kivilohkarekasojen välissä on vähän punaista savimaata. Kaivaessamme kuoppia muutamille istutettaville puille olemme tosiaankin tavanneet tuon arvokkaan kasvin puoleksi hiiltyneitä tähteitä. Kolmepiinen talikko, ainoa työase, joka kykenee tunkeutumaan semmoiseen maaperään, on siis ollut siellä käytännössä, valitettavasti kyllä, sillä alkuperäinen kasvullisuus on sentähden kadonnut. Siellä ei ole enää ajuruohoa, ei laventelia eikä kermestammipensaita, tuota tammikääpiötä, jonka muodostamien metsien yli voi kulkea, kun kohottelee jalkojaan hiukan korkeammalle kuin tavallisesti. Kuinka hyödyllisiä nämä kasvit minulle olisivatkaan, etenkin kaksi ensimäistä, joista mehiläiset ja kimalaiset saisivat hunajaa! Minun on täytynytkin tuoda ne takaisin siihen maahan, josta talikko ne karkoitti.
Sen sijaan on ilman minun välitystäni niitä kasveja ylenmäärin, jotka tavallisesti rehoittavat entisillä, oman onnensa nojaan jätetyillä viljelysmailla. Kaikista runsaimmin kasvaa juolavehnää, kiusallista heinää, jota ei ole kyennyt kolmivuotinen, katkera hävityssotani tyystin poistamaan. Sen jälkeen on enimmin piikkisiä ja tähtikarvapertuskoin asestettuja kaunokkeja, kaikkiaan kolme lajia. Läpipääsemättömän kaunokkitiheikön yli kohoaa siellä täällä espanjalainen kultaohdake kuten monihaarainen kynttiläjalka, jossa liekkeinä ovat oranssinkeltaiset kukat. Sen piikit ovat vahvat kuin kynnet. Sitäkin korkeampi on illyrilainen ohdake, jonka parin metrin pituinen haaraton varsi päättyy suureen, ruusunpunaiseen kukkaterttuun. Näiden välissä ryömii sinivatukan pitkät ja okaiset oksat. Jos tahtoo kulkea läpi tämän piikkisen viidakon, jossa kimalaiset ja ampiaiset keräävät mettä, niin täytyy vetää jalkaansa saappaat, joiden varret ylettyvät yli polven, tai muuten saa verinaarmuja sääriinsä. Niin kauan kuin kevätsateiden kosteus pysyy maassa, on kasvullisuudella jonkinlainen viehätyksensä, mutta kun kesän kuivuus tulee, muuttuu seutu lohduttomaksi erämaaksi, jonka tulitikku voisi sytyttää ja polttaa reunasta toiseen. Semmoinen on tai pikemminkin oli se Eden, jossa aijoin elää ja työskennellä hyönteisten! seurassa. Neljäkymmentä vuotta kestänyt kamppailu on sen minulle hankkinut. Sanoin Eden, ja minun kannaltani katsoen on nimitys oikea. Tämä kirottu maa, johon ei kenkään uskaltanut kylvää edes turnipsia, on ampiaisten paratiisi. Sen rehevät ohdakkeet ja kaunokit houkuttelevat hyönteisiä kaikkialta. En koskaan ennen retkilläni ole nähnyt niitä niin paljoa samassa paikassa. Kaikki, jotka ampiaisen nimeä kantavat, keräytyvät sinne. Sinne tulee kaikenlaisen riistan pyydystäjät, rakennustyöläiset, jotka rakentavat savesta asumuksiaan, kankurit, jotka kehräävät ja kutovat, verhoilijat, jotka leikkelevät lehtiä tai kukkien teriöistä kappaleita, arkkitehdit, jotka tekevät rakennuksia paperimassasta, sementtityöläiset, jotka sekoittavat savea, kirvesmiehet, jotka kaivertavat puita, kaivajat, jotka tekevät maanalaisia koloja, monen monet muut sen lisäksi.
Mikä on tuokin hyönteinen? Se on villamehiläinen (Anthidium), joka raapii hämähäkin seitin tapaista karvapeitettä kaunokin varresta ja muodostaa siitä villapallon, jonka se vie leukojensa välissä ylpeänä kotiin. Maanalaisissa käytävissään se tekee siitä pumpulihuopapussin, johon se kätkee hunajaa ja munansa.
Entä nuo toiset, jotka niin innokkaasti kukissa hyörivät? Ne ovat verhoilijamehiläisiä (Megachile), joiden vatsan alla on mustia, valkeita tai tulipunaisia kokoomiskarvoja. Kun ne lähtevät ohdakkeista, menevät ne läheisiin pensaisiin, joiden lehdistä ne leikkaavat palasia ja muodostavat niistä pesässään tötteröitä, jotka ne täyttävät hunajalla ja joihin sitten pistävät munansa. — Entä nuo mustassa samettipuvussa? Ne ovat muurarimehiläisiä (Chalicodoma), jotka rakentavat pesänsä hiekkasiruista ja sementistä, s.o. syljestään. Niiden pesiä löytää usein Harmas'issa kivistä. — Mitäs nuo, jotka surisevat niin äänekkäästi? Turkkimehiläisiä (Anthophora), joiden pesät ovat muurin koloissa ja aurinkoisissa törmissä.
Nämä ovat muurimehiläisiä (Osmia). Joku niistä tekee pesäkammioitaan kotilon tyhjän kuoren kierteisiin, toinen poraa sinivatukkapalasesta ytimen ja muuraa sinne monikerroksisen asunnon toukilleen, kolmas käyttää samaan tarkoitukseen ruo'on luonnollista varsionteloa, neljäs asuu vuokratta jonkin muun kimalaisen maanalaisissa pesäkoloissa. Tuolla on sarvimehiläisiä (Macrocera, Eucera longicornis, L.), joiden koirailla on komeat sarvet; housumehiläisten (Dasypoda) takajalat ovat kankeakarvaiset. Nämä tässä ovat monilajisia maamehiläisiä (Andrena) ja hietamehiläisiä (Halictus).
Jätän lukuisat muut mainitsematta, sillä jos tahtoisin luetella kaikki ohdakkeitteni vieraat, saisin tässä tuoda katselmukseen melkein koko hunajanvalmistajoiden heimon. Oppinut hyönteistieteilijä, professori Pérez Bordeauxista, jolle lähetin löytöni määrättäviksi, kysyi kerran, käytänkö mitään erikoisia pyyntineuvoja, kun niin paljon harvinaisia, niin, ennen tuntemattomiakin hyönteisiä hänelle annoin. Mutta minähän en ole kokenut, vielä vähemmin innostunut hyönteisten pyydystäjä, sillä hyönteiset huvittavat minua enemmän silloin, kun ne ovat elävinä omissa toimissaan kuin kuolleina ja neuloihin pistettyinä laatikoissani. Koko minun metsästyssalaisuuteni on rehevä, ohdakkeita ja kaunokkeja kasvava puutarhani.
Onnellinen sattuma on liittänyt hunajan-kokoojiin vielä metsästäjäheimot. Jotkut muurarit ovat koonneet ympärysaitaa varten sinne ja tänne hiekkaa ja kiviä kasoihin. Aitatyöt edistyivät hitaasti, joten hyönteiset valloittivat jo ensimäisenä vuonna aidan aines-varastot. Muurarikimalaiset valitsivat kivien kolot asunnoikseen ja viettivät siellä yönsä suurissa joukoin. Vahva muurisisilisko oli valinnut erään kolon, jossa se tähysteli ohikulkevia sittiäisiä. Kivitasku, jonka puku on kuin dominikanimunkin, istui ylimmäisellä kivellä ja lauloi lyhyen laulunsa.
Hiekkakasoissa oli toisia siirtolaisia. Pyörreampiaiset (Bembex) pörisyttivät siihen pesäkolojaan. Petoampiaiset (Sphex) laahasivat sinne tuntosarvista heinäsirkkoja. Sarviampiainen (Stizus) kasasi kellareihinsa kaskassäilykkeitä. Kaikki nämä hyönteiset katosivat, kun muurarit käyttivät hiekan, mutta sain ne takaisin, kun hankin uusia hiekkaläjiä.
Hieta-ampiaiset (Ammophila) eivät kuitenkaan hävinneet, sillä niiden pesät ovat toisaalla. Keväällä näen yhden lajin ja muiden syksyllä lentää hyörivän pyydystämässä toukkia teiden varsilta ja ruohokkojen välimailta puutarhassani. Iloiset ja vilkkaat tieampiaiset (Pompilus) tarkastavat piilopaikoista hämähäkkejä. Suurin vaanii tarantella (Lycosa narbonensis, Latr.), jonka maakolot eivät ole harvinaisia Harmas'issa. Lämpiminä päivinä marssivat maakasarmeistaan amatsonimuurahaiset (Polyergus rufescens, Latr.) komppanioittain orjia metsästämään. Viisi senttimetriä pitkät tikariampiaiset (Scolia) lentävät hitaasti mätänevän ruoholäjän ympärillä ja kaivautuvat sen sisään pyydystämään otuksiaan, lehtisarvisten (Lamellicornia), nokkakärsäkkään (Oryctes) ja kultakuoriaisen (Cetonia) toukkia.
Miten paljon tutkimusten esineitä! Ja uusia vielä tulee. Talo oli yhtä autio kuin maakin. Kun ihmiset menivät, ja rauha oli varma, tulivat eläimet ja valtasivat kaiken. Kertut asettuivat asumaan sirenipensaisiin, vihreäpeipponen kypressikatoksen suojaan, varpunen kokosi korsia kattotiilien alle. Platanin latvassa viserteli vihreävarpunen, jonka pesä ei ole aprikosin puolikasta suurempi. Iltaisin yhtyivät soittajaisiin pöllöt yksitoikkoisine äänineen.