Muutamat "Muistelmat" ovat hiukan lyhennetyt, niistä on jätetty pois kokonaisuuteen kovin höllästi liittyviä tai suomalaiselle lukijalle vähemmän mielenkiintoisia paloja. Suomentaja ei ole siinä suhteessa menetellyt sen omavaltaisemmin kuin saksalaisen tai ruotsalaisenkaan valikoiman kääntäjät, vaikkakin heidän käännöksensä ovat "tekijän luvalla" tehdyt. Moni olisi ehkä pitänyt vieläkin suurempia lyhennyksiä tarpeellisina.
Suomentaja.
Harmas.
Sitähän minä aina olin toivonut, hoc erat in votis, maapalaa, oi, ei kovin suurtakaan, mutta rauhallista, semmoista, joka on loitolla yleisen maantien hälinästä, yksinäistä, autiota, auringon polttamaa palstaa, ohdakkeiden, ampiaisten ja kimalaisten suosimaa. Siellä minä voisin tutkia petoampiaisia ja hietapistiäisiä, antautua vaikeaan kaksinpuheluun, jossa kysytään ja vastataan kokeiden kielellä eikä minun tarvitsisi peljätä ohikulkevien häiritsemisiä. Siellä minä voisin ilman aikaavieviä, suuria toimenpiteitä, ilman väsyttäviä ja huomiokykyä tylsyttäviä retkeilyjä viritellä ansojani ja seurata joka hetki niiden vaikutuksia. Hoc erat in votis, niin, se oli toivoni, unelmani, joka aina oli mielessäni väikkynyt, mutta aina häipynyt vastaisuuden utupilviin.
Ei ole ollut helppoa laatia itselleen ulkolaboratoriota, niin kauan kuin huoli jokapäiväisestä leivässä on ollut kiusana. Neljäkymmentä vuotta olen järkähtämättömänä taistellut elämän pikkupuutteita vastaan, mutta nyt on se niin kiihkeästi kaipaamani laboratorio kuitenkin valmis. En koetakaan kertoa, kuinka paljon kestävyyttä ja väsymätöntä työtä se minulle maksoi. Se on valmis ja se suo ehkä hiukan lepoa, mikä on tärkeää sekin. Sanon "ehkä", sillä minulla on yhä vielä joku rengas kaleriorjan kahleista jaloissani.
Toivoni on toteutunut. Hiukan liian myöhään kylläkin, kauniit pikkuhyönteiseni! — luulen, että minulle annettiin pähkinä vasta sitten, kun hampaani alkavat olla liian heikot sitä pureskelemaan. Niin, hiukan liian myöhään. Nuoruuden laaja näköpiiri on supistunut matalaksi ja painostavaksi holviksi, joka päivä päivältä yhä alemmaksi laskeutuu. Kaipaamatta mitään mennyttä, haluamatta takaisin edes nuoruusvuosiani ja vielä vähemmin tulevaisia toivomatta olen tullut siihen käänteeseen, jolloin koettelemusten murtamana kyselee itseltään, onko elämä ollut elämisen arvoista.
Näiden ympäröivien raunioiden keskelle on jäänyt vahvalle perustalleen pystyyn kappale muuria, nimittäin rakkauteni tieteelliseen totuuteen. Voi, näppärät ampiaiseni, onko siinä kylliksi, että voisin täyttää muutamia sivuja teidän historiastanne? Eivätkö voimani petä hyvää tahtoani?
Mutta miksi minä olen hyljännyt teidät niin kauaksi aikaa? Sitä ovat jotkut ystäväni minulta tiedustelleet. Oi, kertokaa niille ystävilleni — ovathan ne yhtä hyvin teidänkin ystäviänne — kertokaa, ettei syynä ole ollut unohtaminen, ei väsyminen eikä laiminlyönti. Minä ajattelin teitä. Olin varma, että rengasampiaisen (Cerceris) pesäkolo voi vielä ilmaista monta salaisuutta, että petoampiaisen (Sphex) pyydystäminen voi tuottaa uusia yllätyksiä. Mutta minulla ei ole ollut aikaa, sillä minä taistelin yksin vastoinkäymisissä, ja ennen filosofointia täytyy elää. Kertokaa niille se, niin ne antavat minulle anteeksi.
Toiset moittivat minun kirjoitustapaani, ettei se ole kylliksi juhlallista eli, oikeammin sanoen, oppineenkuivaa. He pelkäävät, ettei sivu, jonka helposti lukee, aina ilmaise totuutta. Tulkaa kaikki pistiäiset ja kaikki peitinsiivin panssaroidut, puolustakaa minua ja todistakaa minun hyväkseni! Kertokaa kuinka tuttavallisesti olen teidän kanssanne seurustellut, kuinka kärsivällisesti havaintojani tehnyt ja kuinka tunnollisesti merkinnyt muistiin kaikki teidän toimenne! Teidän todistuksenne on yksimielinen: minun sivuni eivät ole täynnä onttoja kaavoja eivätkä oppineita puheenparsia, vaan ne sanovat tarkasti vain havaitun tosiasian, ei sen enempää eikä vähempää, ja jos jotakuta teistä haluttaa minun jäljestäni vuorostaan kysyä niitä asioita, niin hän saa samat vastaukset kuin minäkin.
Ja jollette te, hyvät hyönteiseni, saa tuota kelpo väkeä asiasta vakuutetuksi, sillä teillähän ei ole ikävystymisen taakkaa hartioillanne, niin sanon minä vuorostani heille: te leikkelette eläimen, mutta minä tutkin sitä elävänä; te teette siitä pelon ja säälin esineen, mutta minä teen sen rakastettavaksi; te työskentelette kidutuskammiossa ja leikkaushuoneessa, minä taasen teen havaintoja sinisen taivaan alla kaskaiden laulaessa; te teette solulla ja alkulimalla kemiallisia kokeita, minä tarkastan vaiston korkeimpia ilmenemismuotoja; te tutkitte kuolemaa, mutta minä tutkin elämää. Ja miksipä en sanoisi kaikkea, mitä ajattelen: susi on sekoittanut karitsalta veden, luonnonhistoriaa, tätä nuorison mielitutkimusta on alettu karttaa ja vihata sen jälkeen kuin solu on nostettu valtaistuimelle. Siksipä, vaikkakin minä kirjoitan oppineille ja filosofeille, jotka joskus vielä koettavat ratkaista vaiston pulmallista kysymystä, kirjoitan myöskin nuorille ja ennen kaikkea heille, että saisin heidät rakastamaan luonnonhistoriaa, jota te opetatte heidät vihaamaan. Tämän tähden minä, pysyen kuitenkin aina totuudessa, vältän teidän tieteellistä proosaanne, joka liiankin usein näyttää olevan lainaa jostakin intialaisesta murteesta.