Nyt on työ sangen yksinkertainen. Hyönteinen tutkii vanhan komeron sisuksen nähdäkseen, onko mitään korjattavaa. Se repii seiniltä entiset kotelokoppaverhot, heittää pois entisen asukkaan uloskaivautuessa murenneet multajyväset, paikkaa laastilla rikkoutuneet kohdat, korjaa pesän aukkoa hiukan, siinä kaikki. Sitten seuraa muonitus, muniminen ja komeron sulkeminen. Kun kaikki kennot ovat toinen toisensa jälkeen täytetyt, parannetaan yhteistä laastikatetta, jos tarvis vaatii, ja työt ovat lopussa.
Katosmuurarimehiläinen pitää seuraelämää yksinoleksimista parempana. Se asustaa sadoittain, usein tuhansittainkin katoksien kattotiilien tai räystäitten alla. Tässä ei ole kuitenkaan kysymys varsinaisesta yhdyskunnasta, jossa kaikki yksilöt työskentelisivät yhteiseksi hyväksi, vaan mehiläiset ovat ainoastaan kokoontuneet yhteen, jokainen rakentaa omaa pesäänsä toisista vähääkään välittämättä. Rakennusaineena käytetty laasti on samanlaista kuin tavallisen eli somerikkomuurarimehiläisenkin, yhtä kestävää, yhtä läpäisemätöntä, mutta hienompaa ja vailla piisiruja. Nekin ottavat haltuunsa vanhoja pesiä, jos vain niitä löytävät. Jokainen tyhjä kennokaminio korjataan, muonitetaan ja suljetaan. Mutta vanhoja pesäkomeroita ei riitä nopeasti vuosi vuodelta lisäytyvälle asutukselle. Siksi rakennetaan uusia kennoja entisten laastikatteen päälle. Ne ovat melkein tai aivan vaakasuorassa asennossa vieretyksin, ilman varsinaista järjestystä. Jokaisella rakentajalla on omat piirustuksensa, jokainen tekee miten tahtoo, kunhan ei vain häiritse naapurin töitä, sillä silloin loukatut tarttuvat asiaan ja pakoittavat tunkeilijan noudattamaan järjestystä. Pesiä kohoo siis sinne tänne, ilman yhteistä suunnitelmaa. Pesäkomerot muistuttavat muodoltaan sormustinta. Niiden pinta on ryppyinen ja siinä näkee eriaineisen laastin kerroksia. Seinät ovat tasoitetut, vaikkeivät sileät, toukan kotelokoppakudos saa myöhemmin peittää epätasaisuudet.
Pesän valmistuttua hankitaan siihen hunaja, ja komero muurataan sitten kiinni. Näitä töitä tehdään toukokuun kuluessa. Kun muniminen on päättynyt, ryhtyvät kaikki mehiläiset yhdessä rakentamaan siirtolan päälle yhteistä katetta. Siirtola katetaan paksulla laastikerroksella, komeroiden väliset täytetään, kaikki pesät peitetään, joten pesäjoukko lopulta näyttää kuivalta savilevyltä, joka on keskeltä paksumpi kuin reunoilta; keskessä on alkuperäisen siirtolan rakennukset, mutta reunoilla vastaperustettuja uusia kennokomeroita. Pesäkasan laajuus on erilainen riippuen työskentelevien mehiläisten luvusta ja alkuperäisen pesän iästä. On pesiä, jotka peittävät vain kämmenen levyisen alan ja taas toisia, usean neliömetrin laajuisia, joiden hallussa on melkein koko räystäs.
Oksamuurarimehiläinen tekee tavallisesti töitänsä yksin. Se aloittaa rakentamisensa kiinnittämällä pesän pohjan ohuelle oksalle. Rakennus kohoo vähitellen ja muovautuu pienen, pystyn tornin muotoiseksi. Tämän ensimäisen muonitetun ja suljetun kennokomeron jälkeen tehdään toinen, jonka perustana on oksa ja tämä valmis pesä. Kammioita tulee kaikkiaan kuudesta kymmeneen, toinen toisensa viereen. Sitten peitetään pesäjoukko yhteisellä laastikatteella, jonka keskeen jää oksa tukemaan rakennusta.
Tikariampiainen haavataiturina.
Scolia bifasciata Van der Lind.
Jos voima olisi tärkein kaikista eläinten ominaisuuksista, silloin olisivat tikariampiaiset ensimäisiä ampiaisten lahkossa. Muutamat ovat miltei keltatupsuisen hippiäisen kokoisia ja meidän suurimmat pistiäisemme, kimalaisetkin, ovat viheliäisiä eräiden tikariampiaisten rinnalla. Kotiseudullani on tästä jättiläisten ryhmästä edustajina puistotikariampiainen (Scolia hortorum Van der Lind), joka on enemmän kuin neljä senttimetriä pitkä ja jonka levitettyjen siipien väli siiven kärjestä toiseen on kymmenen senttimetriä, sekä pukamatikariampiainen (Scolia hemorrhoidalis Van der Lind), joka koossaan kilpailee edellisen kanssa.
Tikariampiaisen mustassa puvussa on leveitä, keltaisia täpliä, nahkeat siivet ovat merenpihkankeltaiset kuten sipulin kuoret ja purppuranhohtoiset, jalat karkeakarvaiset, ruumis kookas ja kömpelö, pää vankka, kypärinä kova takaraivo, käynti raskas, vailla notkeutta, lento lyhyt ja äänetön semmoinen on ulkomuodoltaan naaras, jolla on vahvat aseet raskasta työtään varten. Koiras, rakastunut tyhjäntoimittaja, on sirompisarvinen, hienommin puettu ja somempivartaloinen, vaikkakaan kömpelyys, joka on sen naarastoverin pääpiirre, ei ole aivan jäljettömiin kadonnut.
Eipä hyönteisten kerääjä ensi kertaa tavatessaan kohtele aivan varomattomasti puistotikariampiaista. Miten pyydystäisi tuon mahtavan elukan, miten säästyisi sen pistimeltä? Jos ampiaisen tikarin jälki on suhteellinen muuhun ruumiiseen, niin pitäisi piston olla peloittava. Jo kimalaisenkin pisto tekee hyvin kipeää, mitä sitten tikariampiaisen, jolla on aseena tuollainen väkipuukko.
Tunnustan avomielisesti, että peräydyin ensimäisen tikariampiaisen tieltä, niin mielelläni kuin olisinkin lisännyt tuon komean hyönteisen vasta alussa olevaan kokoelmaani. Ikävät muistot ampiaisten ja kimalaisten myrkkypiikeistä johtivat tähän liialliseen varovaisuuteen. Sanon "liialliseen", sillä olen nyt pitkän kokemukseni opettamana vapautunut silloisesta pelostani, ja jos näen tikariampiaisen ohdakkeen mykeröllä, otan sen arastelematta ja ilman varovaisuustoimenpiteitä sormenpäilläni kiinni, niin uhkaavan näköinen kuin se onkin. Rohkeuteni on kuitenkin näennäistä, sillä — sanon sen vasta-alkaville ampiaisten pyydystäjille — tikariampiaiset ovat hyvin rauhallisia. Niiden pistin on pikemmin työase kuin sotapeitsi, ne käyttävät sitä lamauttaessaan saalistaan ja vain viimeisessä hätätilassa puolustaakseen itseään. Pistintä voi sitäpaitsi helposti karttaa, niiden liikkeet kun ovat kömpelöitä, ja vaikka pisto sattuisikin, on kipu hyvin mitätön. Melkein kaikkien kaivaja-ampiaisten myrkky on mietoa, niiden ase on kirurgin neula, hienoja fysiologisia leikkauksia varten tehty.