Kotiseutuni muista tikariampiaisista mainitsen keskikokoisen kaksivöisen tikariampiaisen (Scolia bifasciata Van der Lind), jonka näen joka vuosi syyskuussa tutkivan niitä mädänneitä lehtikasoja, jotka olen sitä varten koonnut erääseen pihani nurkkamaan. Seuratkaamme sen leikkausmenetelmiä silloin, kun se on itsekseen omassa vapaudessaan.
Cerceris-lajin jälkeen on hyvä tutkia muitakin ampiaisia, jotka käyttävät suojuksettomia otuksia, semmoisia, joita voi haavoittaa kaikkialle muuanne paitsi päähän, mutta eivät pistä saalistaan kuin kerran. Tikariampiaiset täyttävät näistä ehdoista ensimäisen, sillä niiden riistana on pehmeät kultakuoriais (Cetonia), Oryctes- ja Anoxia-toukat, kullakin lajilla omansa. Täyttävätkö ne myös toisen ehdon? Olin jo edeltäpäin varma, että pistin vain kerran paljastuisi, sillä tunsin uhrien rakenteen, tiesin niiden hermoston olevan keskitetyn, arvasinpa jo paikankin, johon tikari työntyisi.
Tämän varmuuden sain anatomin leikkelyveitsen välityksellä, ilman minkäänlaisia välittömästi havaittuja todistuksia. En nimittäin näe, mitä siellä maan alla tapahtuu, enkä voi toivoa, että ampiainen tottuneena harjoittamaan taitojaan pimeässä mätänevässä kasvimultakasassa, näyttäisi niitä, jos sen vedän päivän valoon. En ottanut sitä lukuunkaan, mutta mieltäni rauhoittaakseni suljin kumminkin sen riistoineen huoneessani olevaan häkkiin. Kovin hämmästyin, kun tapahtui semmoista, jota en uskaltanut toivoakaan. Mikään muu petoampiainen ei keinotekoisissa olosuhteissa hyökännyt niin innokkaasti saaliinsa kimppuun. Kaikki koeampiaiseni palkitsivat kärsivällisyyteni. Kirkastakaamme ensiksi, miten kaksivöinen tikariampiainen lävistää kultakuoriaisen toukkia.
Vangittu toukka koettaa paeta julmaa naapuriaan. Se kulkee tapansa mukaan selällään ympäri lasista sirkusta. Ampiainen sen huomaa pian, taputtelee ensin tuntosarviensa päillä maata ja hyökkää sitten saaliinsa kimppuun, nousee sen päälle ratsastamaan käyttäen takaruumistaan tukenaan. Toukka kiiruhtaa nopeammin, käyristymättä puolustusasentoonsa. Ampiainen tarttuu sen pääpuoleen vuoroin rynnäten, vuoroin peräytyen aina toukan kärsivällisyyden mukaan. Leukansa se iskee keskiruumiiseen selkäpuolelle, asettuu poikittain toukan päälle, kääntää takaruumiinsa koettaen saavuttaa sen paikan, johon pistin on työnnettävä. Kaareutunut ruumis on liian lyhyt ylettääkseen lihavan toukan ympäri, siksi se yrittää yrittämistään. Takaruumis väsyy, kääntyy sinne ja tänne, mutta ei pääse vielä määräänsä. Tämä itsepintainen hakeminen jo osoittaa, kuinka suuri merkitys on sillä paikalla, johon tikari on pistettävä.
Toukka yhä kulkee selällään kulkuaan. Yht'äkkiä käyristyy kokoon, päänsä sysäyksellä se heittää vihollisen kauas itsestään. Mutta ampiainen ei masennu tästä iskusta, vaan nousee pystyyn, pudistaa siipiään ja hyökkää uudelleen nousten toukan päälle melkein aina sen takapuolelta. Monen turhan yrityksen jälkeen onnistuu sen vihdoin tarttua oikeaan paikkaan. Se asettuu poikittain toukan päälle pitäen leuoillaan sitä keskiruumiin selkäpuolelta kiinni ja sen kaareksi kääntynyt takaruumis kohdistaa päänsä toukan kaulaan. Näin vakavassa asemassa toukka käyristyy, kiemurtelee, suoristuu ja kääntyy ympäri. Ampiainen ei ole millänsäkään. Pitäen lujasti saaliistaan kiinni se kierii sen mukana, ylös, alas, sivulle, miten milloinkin toukka kiemurteleikse. Sen sokea kiihko on niin suuri, että voin nostaa häkkikuvun pois ja seurata läheltä näytelmän yksityiskohtia.
Lopultakin ampiaisen takaruumiin pää tuntee sekamelskasta huolimatta, että sopiva paikka on löytynyt. Silloin ja ainoastaan silloin se paljastaa piikkiinsä, pistää. Asia on sitä myöten selvä. Toukka, eloisa ja kiinteän turpea, lamautuu äkkiä liikkumattomaksi, veltoksi. Vain tuntosarvissa ja suunosissa on enää elon merkkejä.
Lukuisien taistelujen lopuksi pistettiin toukkaa aina samaan kohtaan, nimittäin keskiruumiin ensimäisen ja toisen renkaan välinivelen keskipalkkaan eläimen vatsapuolelle. Huomattavaa on, että toinen petoampiainen, Cerceris, pistää pyydystämiään kärsäkkäitä, joiden hermosto on keskittynyt kutun kultakuoriaistoukankin, aivan samaan paikkaan. Samanlainen hermosto määrää menetelmätkin samanlaisiksi. Huomattavaa on vielä, että ampiainen pitää pistintään jonkun aikaa haavassa ja pyörittää sitä siellä erikoisen kauan. Takaruumiin liikkeistä päättäen näyttäisi siltä kuin ase hakisi ja tunnustelisi. Pistimen kärki, joka voi hiukan kääntyä sinne tänne, etsii kai hermosolmua pistääkseen siihen tai ainakin vuodattaakseen myrkkyä, joka lamauttaa silmänräpäyksessä.
En lopeta tätä kaksintaistelupöytäkirjaa kertomatta muutamia muita vähemmän tärkeitä asioita. Kaksivöinen tikariampiainen on kultakuoriaisen innokas ahdistaja. Sama naaras pistää yhteen menoon kolme toukkaa toisen toisensa jälkeen. Neljännen se hylkää kai väsymyksen tähden tai siksi, että sen myrkkyrakko on tyhjentynyt. Mutta tämä kieltäytyminen on hetkellinen. Seuraavana aamuna se alkaa uudestaan ja lamauttaa kaksi toukkaa, sitä seuraavana samoin, into kuitenkin vähenee päivä päivältä.
Toiset ryövärit, jotka vapaudessaan tekevät paljon pitempiä sotaretkiä, iskeytyvät toukkiin kiinni, herpaisevat ne, vetävät tai laahaavat niitä sitten kukin tavallaan ja pyrkivät pyrkimistään kuormineen pois häkistä päästäkseen maanalaisiin koloihinsa. Lopulta ne turhista ponnistuksista väsähtäneinä jättävät toukan. Tikariampiainen ei vie saalistaan pois, vaan antaa sen jäädä selälleen siihen, missä se sen lamautti. Kun se on vetänyt piikkinsä haavasta, lentää räpyttelee se häkin seiniä vasten toukasta vähääkään välittämättä. Multakasassa tavallisissa oloissa se varmaan menettelee samoin. Se ei kuljeta herpaisemaansa otusta mihinkään, vaan siinä, missä taistelu tapahtui, siinä pistetään toukan vatsaan muna, josta kehittyy tuon mehevän makupalan kuluttaja. On itsestään selvää, ettei häkissä tapahdu munimista. Emo on varovainen eikä jätä muniaan ulkoilman vaaroille alttiiksi, sillä multaa on häkissä liian vähän kolojen kaivamiseksi.
Toinenkin seikka hämmästyttää minua, nimittäin tikariampiaisen sokea raivo. Näin taistelun kestävän pitkän neljännestunnin, hyökkäysten vuoroin onnistuvan vuoroin epäonnistuvan, ennenkuin ampiainen sai sopivan asennon ja sen takaruumiin pää löysi sen kohdan, johon piikki oli tungettava. Ampiainen pistää vain silloin, kun se määrätty paikka on aseen edessä. Syy siihen, ettei ampiainen haavoita toukan muita osia, ei ole tämän ruumiinrakenteessa, sillä se on, päätä lukuunottamatta, siksi pehmeä, että sen voisi lävistää miltä kohdalta tahansa. Ja se kohta, jota pistin hakee, ei toiselta puolen ole sen ohuemman ihon peittämä kuin muukaan ruumis.