Taistelun aikana joutuu välistä kaareksi taipunut ampiainen koukistuvan ja kiemuroivan toukan kouristukseen kuten pihteihin. Mutta se ei välitä tästä väkipakollisesta syleilystä eikä irroita otettaan. Molemmat eläimet kieppuvat yhdessä toisiinsa kietoutuneina, milloin toinen alla ja toinen päällä, milloin päinvastoin. Jos toukan onnistuu ryöstäytyä irti vihollisestaan, niin oikaisee se itsensä ja koettaa selällään kiiruhtaa pakoon mahdollisimman pian. Ennenkuin olin tarkannut tätä taistelua, otaksuin, että toukka käyttäisi siilin viekkautta, kääriytyisi palloksi, ettei ampiainen jaksaisi sitä kiertää auki, eikä voisi päästä pistämään siihen paikkaan, jota se hakee. Minä luulin, että ne näin yksinkertaisesti ja tehokkaasti puolustautuisivat, mutta olin edellyttänyt niiden olevan älykkäämpiä kuin ovatkaan. Ne eivät matki siiliä eivätkä jää kokoon kiertyneiksi, vaan pakenevat vatsa vasten taivasta. Yksinkertaisuudessaan ne asettuvat juuri siihen asentoon, että ampiainen pääsee niiden päälle ja ylettää pistää haluamaansa kohtaan.
Siirtykäämme toiseen tikariampiais-lajiin. Olen juuri saanut vangiksi Colpa interrupta'n joka oli tutkimassa hiekkakasaa, epäilemättä saaliin haussa. Sitä on siis käytettävä kokeiluihin mahdollisimman pian, ennenkuin sen kiihko vankilan ikävässä jäähtyy. Tunnen sen riistan, Anoxia australis-toukat, tiedän, että niitä on läheisen kukkulan rinteellä rosmariinipensaiden alla tuulen kasaamissa hiekkakeoissa. Mutta niiden löytäminen on sangen vaikeaa, sillä kaikista yleisinkin toukka on mitä harvinaisin, silloin kun sitä vartavasten hakee. Minun täytyy pyytää avuksi isäni, joka, vaikka onkin yhdeksänkymmentä ajastaikaa elänyt, on vielä suora kuin sotamies. Aurinko paistaa niin, että muna hiekassa kypsyisi, kun me marssimme lapio ja hanko olalla kunnaalle. Kaivamme hiekkaa vuorotellen. Otsamme hiessä myllerrettyämme ja sormin pengottuamme löydän vihdoin kaksi Anoxia-toukkaa. Tämä vähäinen ja vaivoja maksanut saalis riittää kuitenkin kerrakseen. Huomenna lähetän voimakkaammat käsivarret lapiota heiluttamaan.
Toukat päästän ampiaisen häkkiin. Pistinniekan huomio herää. Se valmistautuu taisteluun samoinkuin kaksivöinen tikariampiainen, se siristää siipiään ja taputtelee tuntosarvillaan pöytää. Eteenpäin, mars! Rynnäkkö alkaa. Pullea mato käyristyy kokoon, se ei aiokaan paeta, sillä sen jalat ovat liian heikot ja liian lyhyet pöytälaudalla liikkumiseen eikä se voi kulkea selällään kuten kultakuoriaistoukka. Tikariampiainen haukkaa sen nahkaa milloin mistäkin. Kiemurassa, pää melkein takaruumiissa kiinni, se koettaa työntää takapäätään toukan käpertyneen ruumiin muodostamaan ahtaaseen kierukkaan. Taistelu on rauhallista, ilman äkkiryntäyksiä. Elävä, poikkinainen rengas koettaa itsepintaisesti tunkea toista päätään toiseen elävään ja poikkinaiseen renkaaseen, joka pitää yhtä itsepintaisesti päitään yhdessä. Ampiainen koettaa lannistaa saalistaan kynsin ja hampain, jaloin ja leuoin, yrittää puolelta ja toiselta, mutta turhaan, sen ei onnistu aukaista lihavannetta, joka kiristyy sitä tiukemmaksi, kuta lähempänä vaara on. Paikalliset olot vaikeuttavat niiden toimia, saalis näet pyörii ja liukuu pöydällä silloin, kun ampiainen pitelee sitä liian innokkaasti. Tukipaikkoja ei ole eikä pistin pääse haluamaansa kohtaan. Tuloksetonta temmellystä kestää kokonaisen tunnin, lepohetkiä vain silloin tällöin. Levätessään ovat taistelijat kahtena toisiinsa kiertyneenä renkaana.
Mitä olisi kultakuoriaistoukan pitänyt tehdä uhmaillakseen itseään heikompaa kaksivöistä tikariampiaista? Matkia tietysti Anoxia-toukkaa ja olla kokoon käyristyneenä kuten siili, kunnes vihollinen on peräytynyt. Mutta se tahtoo paeta, oikaisee itsensä ja tekee sen turmiokseen. Toinen ei hellitä puolustusasentoaan ja vastustaa murhaajaansa menestyksellä. Onko se opittua viisautta? Ei. Sen on vain mahdoton tehdä toisin. Raskas, pöhöttyneen lihava, heikkojalkainen Anoxia-toukka kykenee vain vaivoin liikkumaan liukkaalla laudalla, sivuttain ryömien se kulkeutuu siitä pois. Maan, johon se kaivautuu käyttäen leukojaan aurana, täytyy olla möyheää.
Kun taistelu ei ole vielä tunnin kuluttua päättynyt, kokeilen, voisiko hiekka sitä lyhentää. Ripottelen sitä hienosti häkin permannolle. Kahakka alkaa uudestaan. Toukka, joka tuntee allaan tavallista kotihiekkaansa, aikoo heti pötkiä pakoon. Kuten jo sanoin, ei sen uppiniskainen kiemurassaoleminen ollut hankittua älykkyyttä, vaan tilapäistä pakkoa. Se ei ole vielä oppinut entisistä katkerista kokemuksistaan, miten arvaamattoman edullinen on sille kokoon kiertyminen vaaran ajaksi. Myöhemmin kokeisiin käyttämäni saman lajin toukat eivät olleet yhtä varovaisia paljaallakaan pöydällä. Suurimmat näyttivät unohtaneen mitä nuorena oppivat: puolustautua kokoon kipertymällä.
Jatkan esitystäni ja kerron kookkaasta toukasta, joka ei liukunut tikariampiaisen tuuppimisista. Se ei ampiaisen hyökätessä käänny kokoon, ei vetäydy renkaaksi kuten edellinen, joka oli nuori ja puolta pienempi kuin tämä. Se on kyljellään, puoliksi oijenneena ja liikkuu levottomasti. Se puolustautuu vain koukistelemalla itseään sekä aukoo, sulkee ja taas aukoo vahvoja leukojaan. Ampiainen haukkiloi sitä umpimähkään, puristaa sen karvaisten jalkojensa väliin ja rimpuilee neljännestunnin tuon lihavan kimpaleen kanssa. Vihdoin on sopiva asento saavutettu, otollinen hetki tullut. Pistin tunkeutuu toukan keskiruumiiseen, kaulan alle, etujalkojen tasalle. Vaikutus näkyy heti, liikuntokyky lamautuu, vain tuntosarvet ja leuat väräjävät. Kaikkia toukkia, joita käytän kokeisiini, pistetään samoin ja samaan paikkaan.
Lopuksi vielä huomautan, että viimeksi puheena olleen lajin hyökkäykset eivät ole niin kiivaita kuin kaksivöisen tikariampiaisen. Se, Colpa interrupta, suorittaa raskaita kaivostöitä hiekassa, siksi sen käynti on raskasta, liikkeet kankeita, miltei tahdottomia. Se ei mielellään uudista pistojaan. Useimmat koe-eläimistäni hylkäsivät toisena tai kolmantena päivänä niille tarjoamani otukset. Kuten unissakävijät ne liikkuivat, kun kutitin niitä oljenkorrella. Kaikilla näillä kulkureilla on toimettomuuden hetkiä, joita eivät uudet uhritkaan voi häiritä.
Enempää en voinut tikariampiaisista oppia, kun en saanut toisia lajeja koe-eläimikseni. Mutta se ei tee mitään. Saavutetut tulokset eivät ole aivan vähäisiä voittoja mielipiteilleni. Ennenkuin olin nähnyt tikariampiaisten pistävän saaliitaan, olin sanonut uhrin ruumiinrakenteen perusteella, että Cetonia-, Anoxiaja Oryctes-toukat lamautuvat yhdestä pistosta, olinpa määrännyt paikankin, johon pistimen piti sattua, nimittäin etujalkojen viereen, keskikohdalle. Kolmesta tikariampiaislajista kaksi antoi minun tarkastaa kirurgisia leikkauksiaan. Olen varma, että kolmas menettelisi pistäessään samoin kuin nekin. Kumpikin tarkastamani laji pisti vain kerran haavaneulallaan ja joka kerran vuodatti myrkyn määrättyyn kohtaan. Tähtitornin luvunlaskija ei voi edeltäpäin sen tarkemmin määrätä kiertotähtiensä asemia. Mielipidettä voi pitää todistettuna, kun se kykenee näin matemaattisen tarkasti ennustamaan tulevia ja varmasti tietämään tuntemattomia asioita. Milloin sattuman saarnaajat päässevät yhtä hyviin tuloksiin? Järjestys vaatii järjestystä, mutta sattumalla ei ole sääntöjä.
Hieta-ampiainen.
Ammophila.