Ruumis pitkä ja hoikka, takaruumiin liittää keskiruumiiseen säikeenhieno varsi, puku musta, vatsan ympäri punainen vyö, siinä lyhyesti hieta-ampiaisen (Ammophila) tuntomerkit. Hieta-ampiaiset muistuttavat muodoltaan ja väriltään Sphex-sukuun kuuluvia peto-ampiaisia, mutta niiden tavat ovat aivan toiset. Sphex-lajit pyydystävät suorasiipisiä, hepokatteja ja heinäsirkkoja, mutta Ammophilat toukkia. Kun saalis on näin erilainen, niin me aavistamme, että vaistomaiset murhaamistavatkin ovat erilaiset.
Kreikan kielestä lainattu sana Ammophila merkitsee "hiekan ystävä". Mutta nämä toukkien metsästäjät, joiden historian tässä aion kertoa, eivät pidä puhtaasta ja irtonaisesta hiekasta. Ne tekevät pystysuoran pesäkolonsa keveään maahan, jota on helppo kaivaa, mutta samalla kiinteään, jossa kalkki ja savi sitoo hiekkajyväset, ettei kolo täyttyisi mullalla, ennenkuin sen pohjakammioon on laskettu muona ja muna. Tien syrjät ja aurinkoiset, niukkakasvuiset rinteet ovat niiden mielipaikkoja.
Keväällä huhtikuun ensi päivistä alkaen näkee kotiseudullani karvaisen hieta-ampiaisen (Ammophila hirsuta Scop) lentelevän, kun saapuu syys- ja lokakuu, tapaa tavallisen (A. sabulosa L.), hopea- (A. argenlata Lp.) ja silkkihieta-ampiaisen (A. holosericea Fab.). Kerron tässä muutamin sanoin, mitä nämä neljä hieta-ampiais-lajia ovat minulle opettaneet.
Kaikki ne kaivavat pesäkseen kohtisuoran kolon, joka on yhtä leveä kuin paksu hanhenkynä ja puoli desimetriä syvä. Tämän käytäväkolon pohja laajennetaan yksinkertaiseksi kammioksi. Se on kehno, yhteen kyytiin laadittu maanalainen maja, jossa nelinkertaisen kopan sisässä oleva kotelo on suojassa.
Hieta-ampiainen työskentelee kaivoksessaan aina yksin, kiirehtimättä. Kaivaessaan se käyttää etujalkojansa harana ja leukojansa varsinaisina kaivamisaseina. Jos tulee eteen joku hiekkasiru, jota on vaikea saada pois, niin kuuluu kolon pohjalta sirinää hyönteisen ponnistusten merkkinä. Ääni syntyy siipien ja koko ruumiin väräjämisestä. Vähän päästä nousee ampiainen ylös, leukojen välissä kantamus multaa, jonka se pudottaa muutaman desimetrin päähän pesästä. Jotkut sopivan muotoiset ja kokoiset kivisirut näyttävät saavan erikoista huomiota osakseen, ne jätetään aivan kolon suulle. Näillä valiosirpaleilla nimittäin peitetään myöhemmin pesäaukko.
Kolo valmistuu vähitellen. Vaikka aurinko on jo ehtinyt painua kaivamispaikalta näkymättömiin, niin ampiainen ei heitä hakematta kaivamisaikana kootusta hiekkakasasta sopivaa kivisirua. Jollei se siitä löydä tyydyttävää, niin se etsii ympäristöstä. Sirun pitää olla litteä ja hiukan suurempi kuin pesäkäytävän suu. Tämän liuskan se kuljettaa leukojensa välissä ja panee väliaikaiseksi katteeksi kolon aukolle. Seuraavana aamuna, kun aurinko valaisee rinteen, ja on lämmin ja suotuisa metsästysilma, palaa hieta-ampiainen pesälleen, jonka kiviportti on koskemattomana paikoillaan. Pesäkolonsa se löytää sangen pian. Se palaa sinne laahaten mukanaan pistämällä lamauttamaansa toukkaa, jota se pitää kiinni leuoillaan niskasta ja jaloillaan muusta ruumiista. Se nostaa pesän suulta sulkupaaden, joka on aivan toisten lähellä olevien sirujen kaltainen ja jonka salaisuuden ampiainen yksin tietää. Sitten se laskee saaliinsa pesäkammioon, pistää siihen munansa ja peittää kolon, tulevan toukkansa asunnon, lopullisesti sillä mullalla, jonka se on kaivaessaan kasannut lähelle.
Useasti olen nähnyt hopea- ja tavallisen hieta-ampiaisen sulkevan pesänsä väliaikaisesti, kun auringon laskeutuminen ja myöhäinen hetki pakoittivat jättämään muonituksen seuraavaan päivään. Samoin oli minunkin jätettävä havaintoni, mutta en lähtenyt pois, ennenkuin merkitsin paikan tarkoin ja pistin maahan muutamia tikkuja siltä varalta, että kolon suu peittyisi jostakin tärähdyksestä. Jos saavuin liian myöhään, niin että ampiaisella oli ollut aikaa toimia jo auringon ylhäällä ollessa, tapasin pesän muonitettuna ja lopullisesti mullattuna.
Hieta-ampiaisen muisti on hämmästyttävän tarkka. Mitä se ei ennätä yhtenä päivänä tehdä, sen se jättää seuraavaksi. Mutta se ei vietä iltaansa eikä yötänsä kaivamassaan asunnossa, vaan lähtee pois peitettyään pesän suun kiven sirulla. Paikat eivät sille ole erikoisemmin tuttuja, ei tutumpia kuin mitkä muut paikat tahansa, sillä se kaivaa pesiänsä sinne tänne, mihin vain retkeillessään parhaaksi näkee. Aivan sattumalta se pesäpaikan valitsee, maa sitä miellyttää, ja kolo kaivetaan. Sitten hyönteinen lentää pois. Minne? Kukapa sen tietää. Ehkä läheisiin kukkiin juodakseen vielä pisaran mettä niiden teriöiden kätköistä illan hämärtyessä, kuten kaivostyömiehet päivän työstä väsyneinä juovat iltatuoppinsa virkistyksekseen. Niin lentää ampiainen paikasta toiseen, milloin etemmäksi milloin lähemmäksi, missä vain kukkien viinikellarit ovat auki. Ilta, yö ja aamu kuluvat. Sitten sen on palattava takaisin pesäpaikalleen jatkamaan töitänsä, sen on palattava harhailtuaan edellisenä iltana kukasta kukkaan ja marssittuaan aamulla toukkia metsästäessään sinne ja tänne. Minua ei kummastuta, että tavallinen ampiainen ja mehiläinen löytävät pesänsä, sillä niiden asunnot ovat pysyväisiä ja sinne vievä tie tuttu. Mutta hieta-ampiainen kaivoi kolonsa paikkaan, jossa se ehkä eilen kävi ensimäisen kerran, ja nyt sen on se löydettävä pitkän poissaolonsa jälkeen, unohdettuaan jo paikan muististaan. Lisäksi on ampiaisella raskas saalis haittana. Siitä huolimatta ei sen topografinen muisti petä, päinvastoin se on usein ihmeteltävän tarkka. Hyönteinen marssii suoraa tietä pesälleen, ikäänkuin se tuntisi hyvin kaikki läheiset pikku polut. Joskus on sen kuitenkin epäröiden haeskeltava. Jos toukkaa on silloin liian hankala laahata mukana, niin se jättää sen ajuruohotukon luo tai muuhun sopivaan paikkaan, josta se löytää sen helposti.
Pesäkololleen palaavalla hieta-ampiaisella on muisti oppaana, mutta minä en uskaltanut luottaa muistiini, vaan minun oli tarkoin merkittävä pesäkolon seutu, että sen seuraavana päivänä löytäisin.
Vain tavallinen ja hopeahieta-ampiainen näyttävät sulkevan kolonsa tilapäisesti, en ole ainakaan huomannut toisten niin tekevän. Karvainen hieta-ampiainen pyydystää ensin toukan, lamauttaa sen piikillään ja sitten vasta kaivaa kolon toukan lähelle, sentähden sen ei tarvitse koloa tilapäisesti peittää. Silkkihieta-ampiaisella on otaksuttavasti tähän toiset syyt. Se panee nimittäin samaan koloon useampia pikkutoukkia, viisikin, toiset taas vain yhden. Samoin kuin mekin jätämme auki oven, josta useasti aiomne kulkea, samoin kai sekin pitää tarpeettomana sulkea pesäänsä, kun hetken kuluttua aina palaa takaisin.