Kaikki neljä hieta-ampiaislajia hankkivat toukalleen ravinnoksi yöperhosten toukkia. Silkkihieta-ampiainen valitsee usein, mutta ei aina kehrääjätoukkia, joita se kuljettaa, kuten sanottu, viisikin samaan pesään. Toiset taas yhden, mutta ison. Kerran otin tavalliselta hieta-ampiaiselta leukojen välistä toukan, joka oli viisitoista kertaa raskaampi kuin kuljettaja. Tosiaankin ihmeteltävä taakka, jota hyönteisen on vetää retuutettava, niskasta kiinni pitäen, monenlaisten esteitten yli.
Kaikista suurimmassa määrässä herätti huomiotani hieta-ampiaisten tapa voittaa saaliinsa ja lamauttaa se oman toukkansa turvallisuuden tähden. Perhostoukan, "ukonkoiran", ruumis on kolmetoistanivelinen. Kolmessa ensimäisessä nivelessä on kussakin pari oikeita jalkoja, jotka vastaavat perhosen jalkoja, seuraavissa on iho- eli käsnäjalkoja, joita on vain toukalla, ei täysimuotoisella perhosella, muutamat nivelet ovat aivan jalattomia. Kussakin nivelessä on myös hermosolmu eli ganglion, tunnon ja liikunnon järjestäjä, joten toukan hermosto on jakautunut kahteentoista jonkun välimatkan päässä toisistaan olevaan keskukseen. Päässä on lisäksi hermosolmurengas, joka vastaa aivoja.
Jos siis hieta-ampiainen lamauttaa jonkun hermosolmun, jäävät muut vahingoittumatta liikunto- ja tuntokykyisiksi. Siksipä juuri on ampiaisen lamauttamistapa hyvin mielenkiintoinen. Se ei voi näet tappaa saalistaan, sillä tapettuna se alkaisi pian mädätä. Vaikkakin on varsin vaikea tehdä havaintoja ampiaisen pistämismenetelmistä, niin kuitenkin sain selville, että se joka kerran poikkeuksetta työnsi pistimensä viidenteen tai kuudenteen ruumiinrenkaaseen.
Tutkiakseni missä määrin eri renkaissa on tuntoa, pistelen niitä terävällä neulalla. Toukka ei liikahdakaan, jos pistän viidenteen tai kuudenteen renkaaseen, ei vaikka työnnän neulan läpi, mutta jos pistän muihin joko etumaisiin tai takimaisiin renkaisiin, niin se käyristeleikse ja väänteleikse sitä enemmän, kuta kauempana rengas on noista edellisistä. Mitä noissa kahdessa renkaassa on sitten erikoista, että murhaajan ase vain niihin yksinomaan työntyy? Ei mitään erikoista niiden rakenteessa, vaan niiden asemassa. Jollen ota lukuun kehrääjätoukkia, vaan tarkastan muita hieta-ampiaisen pesäänsä kuljettamia toukkia, niin on niiden ruumiin renkaissa jos luemme pään ensimäiseksi — kolme paria oikeita jalkoja renkaissa 2, 3 ja 4; neljä paria käsnäjalkoja renkaissa 7, 8, 9 ja 10 ja viimeinen käsnäjalkapari viimeisessä eli kolmannessatoista renkaassa. Kaikkiaan on siis kahdeksan jalkaparia, jotka ryhmittyvät niin, että kolme paria on ensiksi, sitten neljä ja viimeksi yksi pari. Molempien ensimäisten jalkapariryhmien viilillä on viides ja kuudes ruumiinrengas jalkoja vailla.
Pistääkö ampiainen tikarillaan toukan jokaiseen kahdeksaan hermosolmulla varustettuun renkaaseen lamauttaakseen toukan, ettei se pääsisi pakenemaan, eikä myöskään käyristelyllään voisi vahingoittaa ampiaisen hentoa toukkaa? Onko se yhtä varova pieniin ja heikkoihinkin saaliisiin nähden? Ei. Yksi pisto riittää, jos se sattuu keskipisteeseen, josta myrkkypisaroiden vaikuttama lamaus voi johtua toisiin raajallisiin renkaisiin. Selvää on myös, mihin renkaisiin pisto on satutettava, viidenteen ja kuudenteen, jotka ovat molempien raajallisten rengasryhmien välissä. Meidän järkemme määräämään pisteeseen on myös vaisto johtanut.
Näihin samoihin lamauttamiinsa renkaisiin panee hieta-ampiainen myös munansa. Tähän paikkaan ja yksistään tähän voi ampiaistoukka kaivautua aiheuttamatta sille itselleen vaarallisia saalistoukan kiemurteluja. Tähän paikkaan pistäen ei neulanikaan saanut aikaan mitään vaikutusta, ei siihen vaikuttane myöskään ampiaistoukan puremat. Saalis on siis herpoutuneena, liikuntokyvyttömänä, siksi kuin tuo ampiaisen kapalolapsi on kylliksi varttunut tarttuakseen leuvoillaan muihin renkaisiin.
Olin useasti huomannut, että hieta-ampiainen lamautti kehrääjätoukkia pistämällä niitä edellä kerrottuun tapaan, mutta en tiennyt, menettelikö se samoin muihin toukkiin nähden. Tavallinen ja karvainen hieta-ampiainen pyydystää toukkia, jotka ovat niihin itseensä nähden todellisia hirviöitä. Lamauttaako ampiainen samoin näitä jättiläisiä kuin heikkoja kehrääjätoukkia? Riittääkö yksi tikarinpisto tekemään nekin vaarattomiksi?
Minun onnistui nähdä, miten hieta-ampiainen käyttää asettaan suuria toukkia herpaistessaan.
Olimme kerran retkellä, minä ja eräs ystäväni, jonka kuolema on minulta riistänyt, kun huomasimme karvaisen hieta-ampiaisen hyvin innokkaasti häärivän ajuruohopensaan juurella ja juoksentelevan sinne ja tänne. Paneuduimme heti maahan voidaksemme tarkata hyönteistä lähemmin. Läsnäolomme ei sitä häirinnyt. Huomasimme heti, ettei se ollut pesän rakennuspuuhissa, vaan että sillä oli maan sisässä kätkössä jokin saalis. Pian se vetikin paksun, harmaan toukan esiin ja hyökkäsi sen niskaan. Istuen tuon hirviön selässä koukistaa se takaruumiinsa ja työntää pistimensä hätäilemättä ja sääntöjen mukaisesti saaliin jokaiseen ruumiinrenkaaseen, kuten kirurgi, joka tuntee leikattavansa anatomian perinpohjin. Ei ainoakaan rengas, ei jalallinen eikä jalaton jää pistämättä, järjestyksessä saa kukin osansa ensimäisestä viimeiseen.
Siitä päättäen, mitä olen tarkasti nähnyt ja edellä selostanut, menettelee siis hieta-ampiainen niin tarkasti harkiten, että tiede voisi sitä kadehtia. Se tietää senkin, mitä ihminen ei tiedä, se tuntee saaliinsa monimutkaisen hermoston ja pistää tikarinsa suuren toukan kuhunkin hermosolmuun. Sanoin: se tietää ja tuntee — olisi ollut sanottava: se menettelee ikäänkuin tietäisi ja tuntisi. Tekemättä itselleen selkoa töistään seuraa hyönteinen vain vaistoaan, joka käskee. Mutta mistä tämä johtuu? Voivatko sen atavismi-, valinta- ja olemisen-taisteluteoriat tyydyttävästi selittää? Viimeinen tapaus oli minulle ja ystävälleni sen käsittämättömän logikan tärkeimpiä ilmenemismuotoja, joka hallitsee maailmaa ja ohjaa itsetiedottomia olioita vaistojensa lailla.