"Sophie ei vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, sinä olet tuskin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen; tämä ikä on kyllä lemmen ikä, mutta ei vielä avion ikä. Mikä perheenisä ja -äiti! Voidaksenne kasvattaa lapsia, tulee teidän ainakin itse olla lakanneet olemasta lapsia. Tiedätkö kuinka monelta nuorelta naiselta aikaisen synnytyksen aiheuttama rasitus on heikontanut ruumiin, turmellut terveyden ja lyhentänyt ikää? Tiedätkö kuinka moni lapsi on tullut kivulloiseksi ja heikoksi, kun se ei ole saanut ravintoa tarpeeksi kehitetystä äidin ruumiista? Kun äiti ja lapsi kasvavat samalla kertaa, ja kun ne aineet, jotka ovat välttämättömät kummankin ruumiilliselle kehitykselle, täten jakaantuvat, ei kumpikaan saa sitä, minkä luonto niille on määrännyt. Onhan silloin mahdotonta, etteivät molemmat siitä kärsisi. Ellen tunne hyvin huonosti Émileä, niin hän on kernaammin haluava itselleen voimakasta vaimoa ja vahvoja lapsia kuin tyydyttää kärsimättömyyttään heidän elämänsä ja terveytensä kustannuksella."
"Puhukaamme sinusta. Kun ajattelet astua puolison ja isän säätyyn, oletko tarkoin punninnut siihen yhtyviä velvollisuuksia? Kun sinusta tulee perheen pää, tulee sinusta samalla valtion jäsen, ja tiedätkö mitä merkitsee valtion jäsenenä oleminen? Tiedätkö mitä hallitus, lait ja isänmaa merkitsevät? Tiedätkö mistä hinnasta sinun on sallittu elää, ja kenen puolesta sinun tulee kuolla? Luulet jo kaiken oppineesi, etkä vielä tiedä mitään. Ennenkuin valitset itsellesi paikan yhteiskunnassa, tulee sinun oppia sitä tuntemaan ja tietämään, mikä asema sinulle siinä sopii."
"Émile, täytyy jättää Sophie; en sano: hylätä. Jos tätä jälkimäistä näet kykenisit tekemään, Sophie olisi ylen onnellinen, jos ei koskaan olisi mennyt naimisiin kanssasi. Sinun tulee jättää hänet, palataksesi häntä ansaitsevana. Älä ole niin turhamielinen, että luulet nyt jo hänet ansaitsevasi. Ylen paljo on sinulla vielä tehtävää! Ryhdy täyttämään tätä jaloa tehtävää: opi kestämään eroa hänestä. Opi ansaitsemaan uskollisuuden palkkaa, jotta palatessasi sinulla olisi joku ansio hänen suhteensa, ja jotta voisit pyytää hänen kättänsä palkintona etkä armona."
Nuori mies, joka ei vielä ole harjaantunut taistelemaan itsensä kanssa, joka ei vielä ole tottunut haluamaan toista ja tavoittelemaan toista, ei myönny; hän vastustaa ja väittelee. "Miksipä hän kieltäytyisi siitä onnesta, joka häntä odottaa? Eikö se olisi sen käden halveksimista, joka on tarjonnut itsensä hänelle, jos hidastelee siihen tarttuakseen? Mitä hyödyttää poistua hänen luotaan kokeakseen, mitä hänen tulee tietää? Ja jos tämä olisikin välttämätöntä, niin miksi ei Émile jättäisi Sophielle katkomattomien siteiden muodossa varmoja takeita paluustaan? Kunhan hän vaan ensin olisi Sophien puoliso, hän olisi valmis minua seuraamaan; olkoot he ensin avion siteillä yhdistyneet, ja hän on pelotta eroava hänestä… Yhdistää teidät teitä erottaakseen — rakas Émile, mikä ristiriitaisuus! On kaunista, jos rakastava voi elää erillä lemmitystään, mutta aviomiehen ei koskaan pakotta tule jättää vaimoaan. Poistaakseni sinun arvelusi pidän välttämättömänä että eronne on väkinäinen. Sinun tulee voida sanoa Sophielle, että eroat hänestä vasten tahtoasi. Ollos siis tyytyväinen, ja koska et tottele järkeäsi, niin tunnusta toinen tahtosi ohjaaja. Ethän ole unhottanut minkä sopimuksen olet tehnyt minun kanssani. Émile, sinun täytyy ajaksi erota Sophiesta, minä niin tahdon."
Tämän kuultuaan hän luo katseensa maahan, vaikenee, miettii hetken; sitten hän luottamuksella katsoo minuun ja sanoo: milloin lähdemme? Viikon kuluttua, sanon hänelle; täytyy valmistaa Sophieta vastaanottamaan tätä tietoa. Naiset ovat heikompia, heitä tulee varovammin kohdella, ja koska tämä ero ei ole hänelle mikään velvollisuus, kuten sinulle, on hänen lupa kestää sitä vähemmin rohkeasti.
Minua tosin suuresti haluttaisi aina eronhetkeen asti jatkaa tätä nuorten lemmen päiväkirjaa. Mutta, huomaan, että jo kauan olen pannut lukijoiden kärsivällisyyden koetukselle. Kerron siis lyhyesti pääseikan, päästäkseni loppuun. — Onkohan Émile lemmittynsä jalkojen juuressa oleva yhtä lujapäätöksinen kuin hän juuri on ollut ystävänsä edessä? Minä puolestani sen uskon; sillä hän on itse rakkautensa vakavuudesta saava tämän lujuuden. Hän olisi enemmän hämillään Sophien edessä, jos hänen olisi helpompi hänet jättää; silloin hän lähtisi hänen luotaan syyllisenä, ja tällaisen osan näytteleminen on aina vastenmielinen rehelliselle sydämelle. Mutta kuta vaikeampi tämä uhraus hänelle on, sitä suuriarvoisempi hän on sen silmissä, joka saattaa hänelle tuon uhrauksen tuskalliseksi. Hän ei pelkää, että Sophie erehtyy sen vaikuttimen suhteen, joka aiheuttaa hänen menettelynsä. Émile näyttää sanovan Sophielle joka katseellaan: Oi Sophie, lue sydämeni sisimmät tunteet ja ole minulle uskollinen; lemmittysi ei ole hyvettä vailla.
Ylpeä Sophie puolestaan koettaa arvokkaasti kestää tuota odottamatonta iskua. Hän ponnistelee näyttääkseen välinpitämättömältä. Mutta kun hänellä ei ole, kuten Émilellä, taistelun ja voiton tuottamaa kunniaa saavutettavissa, hänen lujuutensa on horjuva. Vasten tahtoaankin hän itkee ja huokaa, ja se pelko, että Émile voi hänet unhottaa, katkeroittaa eron tuottamaa surua. Mutta hän ei itke lemmittynsä edessä eikä hänelle näytä kauhuntunteitaan. Ennemmin hän tukehtuisi, kuin päästäisi hänen läsnäollessaan huokaustakaan ilmoille. Minä olen se, joka kuulee hänen valituksensa ja näkee hänen kyyneleensä, minut hän koettaa saada uskotukseen. Naiset ovat taitavia teeskentelemään. Kuta enemmän Sophie salaa napisee minun tyranniuttani vastaan, sitä tarkkaavaisempi hän on minua imartelemaan; sillä hän tuntee, että hänen kohtalonsa on minun käsissäni.
Minä häntä lohdutan ja rauhoitan, takaan, että hänen sulhasensa, tai oikeammin tuleva puolisonsa on oleva hänelle uskollinen. Jos Sophie vaan voi hänelle olla yhtä uskollinen, vannon että hän kahden vuoden kuluttua on oleva hänen puolisonsa. Sophie kunnioittaa minua tarpeeksi, voidakseen luulla minun tahtovan häntä pettää. Minä olen kummankin takaajana. Heidän sydämensä ja hyveensä, minun rehellisyyteni, heidän vanhempiensa luottamus — kaikki tämä heitä rauhoittaa. Mutta mitä mahtaa järki heikkoudelle? He eroavat toisistaan sillä tavoin kuin eivät enää koskaan saisi jälleen nähdä toisiaan.
Silloin Sophie muistelee Eukhariksen kaihoa ja kuvittelee todella olevansa hänen asemassaan. Älkäämme heidän eronsa aikana antako tällaisen haaveellisen rakkaussuhteen syntyä. "Sophie", sanon hänelle eräänä päivänä, "vaihtakaa Émilen kanssa kirjoja. Antakaa hänelle 'Télémaque' kirjanne, jotta hän oppisi tulemaan sen sankarin kaltaiseksi, ja antakoon hän teille Spectatorin,[184] jota te mielellänne luette. Tutkikaa siitä kunniallisten naisten velvollisuuksia ja ajatelkaa, että nämä velvollisuudet kahden vuoden kuluttua ovat teidän." Tämä vaihto miellyttää kumpaakin ja lisää heidän luottamustaan. Viimein tulee tuo surullinen päivä: heidän täytyy erota.
Sophien kunnon isä, jonka kanssa olen sopinut kaikesta tästä, syleilee minua minun heittäessäni hänelle jäähyväiset. Sitten hän vie minut syrjään ja sanoo minulle vakavasti ja painokkaasti: "Olen suostunut kaikkeen tehdäkseni teille mieliksi, sillä tiesin, että olin tekemisissä kunnon miehen kanssa. Minulla on vaan sananen teille sanottavana: Muistakaa, että oppilaanne on vahvistanut aviosopimuksensa tyttäreni huulilla."