Mikä ero molempien rakastavien käytöksessä! Émile on raju, tulinen, levoton, suunniltaan; hän pauhaa ja vuodattaa kyyneltulvia isän, äidin, tyttären käsille, syleilee nyyhkyttäen kaikkia talon ihmisiä ja toistaa moneen kertaan samoja seikkoja, tehden sen niin sekavasti, että se missä muussa tilaisuudessa tahansa herättäisi naurua. Sophie on synkkä, kalpea, silmä on himmeä, katse kolkko; hän pysyy levollisena, ei sano mitään, ei itke, ei katsele ketään, ei edes Émileä. Turhaan tämä tarttuu hänen käsiinsä ja painaa häntä käsivarsiinsa. Sophie pysyy liikkumattomana ja tunteettomana hänen kyynelilleen, hänen hyväilyilleen, kaikelle, minkä hän tekee; Sophien mielestä Émile jo on lähtenyt pois. Tämä neitosen käytös on paljoa liikuttavampi kuin hänen lempijänsä tuskalliset valitukset ja meluavat tuskanpurkaukset. Émile sen näkee, hän sen tuntee, ja on siitä masentunut. Vaivoin saan hänet viedyksi talosta pois. Jos vielä hetkeksi jättäisin hänet sinne, hän ei enää tahtoisikaan lähteä. Minä olen kovin tyytyväinen siihen, että hän vie mukanaan tämän surullisen kuvan. Jos hän joskus joutuisi kiusaukseen unhottaa, mitä hän on velkaa Sophielle, niin ei tarvitse muuta kuin muistuttaa hänelle millainen Sophie oli eronhetkellä, ja silloin hänellä todella pitäisi olla hyvin turmeltunut sydän, ellei minun onnistuisi häntä palauttaa hänen luokseen.
Matkoista.
Kysytään onko hyvä, että nuoret miehet matkustavat, ja paljon väitellään tästä asiasta. Jos tälle kysymykselle annettaisiin hieman toinen muoto, jos nimittäin kysyttäisiin onko hyvä, että nuoret miehet ovat matkustaneet, niin ei kenties väiteltäisi niin paljoa.
Kirjojen väärinkäyttäminen tappaa tieteen. Luullaan, että tiedetään se, mikä on luettu, ja täten luullaan päästyn vapaaksi oppimisesta. Liika lukeminen synnyttää usein vaan kopeilevaa tiedottomuutta. Ei yhtenäkään vuosisatana, jolloin on viljelty kirjallista sivistystä, ole luettu niin paljon kuin tällä meidän vuosisadallamme, eikä myöskään koskaan olla oltu vähemmin oppineita. Ei ole ainoatakaan Euroopan maata, jossa painatettaisiin niin paljo historiallisia teoksia ja matkakertomuksia kuin Ranskassa, eikä myöskään yhtään maata, jossa vähemmin tunnettaisiin muiden kansojen hengenominaisuuksia. Niin monet kirjat saattavat meidät laiminlyömään maailman kirjaa, ja jos sitä vähin luemmekin, niin kukin pysyttelee omassa luvussaan. Jos en tuntisikaan puhetapaa "Saattaako olla persialainen", arvaisin, kuullessani sitä mainittavan, että se on syntynyt maassa, jossa kansalliset ennakkoluulot enimmin ovat vallalla ja että se on lähtenyt siitä sukupuolesta, joka noita ennakkoluuloja enimmin levittelee.
Pariisilainen luulee tuntevansa ihmisiä eikä tunne muita kuin ranskalaisia; synnyinkaupungissaan, joka aina on täynnä muukalaisia, hän pitää jokaista muukalaista erinomaisena ilmiönä, jolla ei ole mitään vastinetta koko maailmassa. On täytynyt läheltä nähdä tämän suuren kaupungin porvareita, on täytynyt elää heidän parissaan, voidakseen uskoa että he suuren älykkäisyytensä ja sukkeluutensa ohella ovat niin typeriä. Varsin kummallista tässä on se, että jokainen heistä on ehkä lukenut kymmenen kertaa kuvauksen siitä maasta, jonka asukas herättää hänessä niin suurta ihmettelyä.
Siinä on jo liikaa, kun meidän samalla kertaa tulee selvitellä itsellemme sekä kirjailijain että meidän omat ennakkoluulomme päästäksemme totuuteen. Olen kaiken ikäni lukenut matkakertomuksia, enkä ole koskaan tavannut kahta, jotka olisivat minulle antaneet saman käsityksen samasta kansasta. Verrattuani sitä vähää, minkä itse olen voinut havaita, siihen mitä olen lukenut, olen jättänyt sikseen kaikki matkakertomukset ja olen pahotellut sitä aikaa, jonka olen hukannut niiden lukemiseen, ollen varma siitä, että kaikessa, mikä koskee huomion tekemistä, ei pidä lukea, vaan itse havaita. Tämä väitteeni pitäisi paikkansa, vaikka kaikki matkakertomusten kirjoittajat olisivat rehellisiä, vaikka he kertoisivat ainoastaan sitä, minkä ovat nähneet ja minkä uskovat, ja vaikka verhoisivat totuutta ainoastaan niillä väärillä väreillä, joihin se heidän silmissään pukeutuu. Mutta sitä pätevämpi on väitteeni, kun täytyy etsiä totuutta heidän valheidensa ja epäluotettavaisuutensa takaa.
Jättäkäämme siis kirjat, joita tässä suhteessa ylistellään erinomaisina apukeinoina, niiden käytettäviksi, joiden henkiset kyvyt niistä saavat tyydytystä. Ne ovat yhtä hyviä kuin Raimund Lulluksen taito, joka opettaa lavertelemaan sellaista, mitä ei ollenkaan tunne. Ne voivat korkeintaan kehittää viisitoistavuotiaita filosofeja, jotka pitävät esitelmiä iltamissa ja opettaa jollekin seuralle Paul Lucaksen ja Tavernierin[185] tiedonantojen nojalla Egyptin ja Intian tapoja.
Minä pidän kieltämättömänä tosiseikkana, että se, joka on nähnyt yhden ainoan kansan, ei tunne ihmisiä yleensä, vaan ainoastaan ne henkilöt, joiden kanssa on elänyt. Tässä siis vielä toinen muoto asettaa yllä mainittu matkoja koskeva kysymys. Riittääkö, että hyvin kasvatettu henkilö tuntee ainoastaan maamiehensä, vai onko hänelle tärkeätä tuntea ihmisiä yleensä? Tämän johdosta ei tarvitse enää syntyä väittelyä eikä olla epäilystä. Tästä huomaa kuinka vaikean kysymyksen ratkaisu joskus suuresti riippuu siitä muodosta, jossa se tehdään.
Mutta tuleeko tutkiakseen ihmisiä samoilla yli maanpinnan? Tuleeko mennä Japaniin havaitsemaan eurooppalaisia? Pitääkö, tunteakseen ihmissuvun, tuntea kaikki yksilöt? Ei; on näet ihmisiä, jotka ovat niin suuresti toistensa kaltaisia, ettei maksa vaivaa heitä tutkia erikseen. Ken on nähnyt kymmenen ranskalaista, on nähnyt heidät kaikki. Joskohta ei voi sanoa samaa englantilaisista ja muutamista muista kansoista, on kuitenkin varmaa, että kullakin kansalla on oma omituinen luonteensa, joka saadaan selville induktsionin kautta, ei havaitsemalla yhtä ainoata sen jäsentä, vaan useampia. Se, joka on toisiinsa verrannut kymmentä eri kansaa, tuntee ihmiset, kuten se, joka on nähnyt kymmenen ranskalaista, tuntee heidät kaikki.
Ei riitä, jos tahtoo oppia, että samoilee maasta maahan. Tulee osata matkustaa. Sillä, joka tahtoo havaita, tulee olla silmät, ja hänen tulee osata kääntää ne siihen esineeseen, jota tahtoo oppia tuntemaan. On paljo sellaisia ihmisiä, jotka matkoista oppivat vielä vähemmin kuin kirjoista. Heillä näet ei ole ajattelemisen taitoa; lukiessaan he saavat johtoa ainakin tekijän älyllä, mutta matkustaessaan he eivät itsestään kykene mitään näkemään. Toiset taas eivät opi sentähden, etteivät tahdo oppia. Heidän matkansa aihe on niin erilainen, että oppiminen heiltä kokonaan jää syrjään. On suuri sattuma, jos he tarkalleen tulevat huomanneiksi sellaista, mikä ei heitä huvita. Kaikista maailman kansoista ranskalaiset matkustelevat enimmin; mutta koska he niin suuresti ihailevat omia tapojaan, he sekoittavat kaiken mikä eroaa noista tavoista. Ranskalaisia on joka maapallon sopukassa. Ei missään maassa tapaa enemmän ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, kuin Ranskassa. Mutta siitä huolimatta se Euroopan kansoista, joka enimmin näkee muita kansoja, tuntee niitä kaikkein vähimmin. Englantilainen matkustelee myöskin, mutta toisella tavalla; näyttää siltä, kuin näiden kahden kansan kaikessa pitäisi olla toisistaan erilaiset. Englantilaiset ylimykset matkustavat, ranskalaiset ylimykset eivät matkusta; Ranskan aatelittomat matkustelevat, Englannin aatelittomat eivät matkustele. Tämä ero tuottaa mielestäni kunniaa jälkimäisille. Ranskalaisten matkoilla on melkein aina joku etua tarkoittava aihe; mutta englantilaiset eivät lähde kokoamaan rahoja muilta kansoilta, paitsi silloin kun jo varakkaina kauppiaina liikkuvat ulkomailla. Kun he matkustelevat, he täysin käsin sirottelevat rahojaan eivätkä suinkaan kokoa niitä lisää. He ovat liian ylpeitä elääkseen ulkomailla säästäväisesti. Tästä johtuu, että he ulkomailla oppivat enemmän kuin ranskalaiset, joilla on vallan toinen tarkoitusperä matkustamisellaan. Englantilaisilla on kuitenkin heilläkin kansalliset ennakkoluulonsa; jopa heillä niitä on enemmän kuin kellään muulla; mutta nämä ennakkoluulot perustuvat vähemmin tietämättömyyteen kuin jonkunmoiseen kiihkoon. Englantilaisella on ylpeyden ennakkoluuloja, ranskalaisella turhamielisyyden ennakkoluuloja.