HIPPOLYTOS. Haastanut lien liikaa jo. Ma huomaan, järki jättää pääni polon, mut koska katkaisin nyt vaitiolon, niin täytyy jatkaa. Turha enää peittää on tulta, joka kipunoita heittää. Näät eessäs esimerkin ylpeydestä, näät prinssin säälittävän. Enää kestä en lemmen tuskaa, turhaan uhmailen, vaikk' ennen tuomitsin ma vangit sen. Rannalta nähdä rajutuulet tahdoin, nuo, joihin sortuu sulhot hyrskyin, vahdoin. Nyt seison myrskyssä, käy kuohuin veri, kuin muutkin, minut ahmaa valtameri! Yks hetki rangaissut on rohkeanki: tää sydän ylpeä on vihdoin vanki. Kuus kuuta onnetonna käynyt olen, povessa vasama, yön teitä polen, häpeilen haavojani, väistyn, kun sa läsnä oot, kun poissa, löydän sun; kuvasi metsäin syvyydestä läikkyy, valosta päivän, varjoista yön väikkyy, nään aina piirtees, orjuuteeni samaan mua kaikki, kaikki yhtyy kavaltamaan. Min palkan taistoistani, parka, sainkaan? En enää itseäni löydä lainkaan, jäi multa jousi, viini, vaunut jouten, en viihdy viileätä merta souten, vain huokauksin nyt ma täytän salot, mun ääntä ratsuni ei tunne jalot. Punehdut työtäs ehkä. Huima taru on hurjan lempeni. Lie liian karu tää puhe sydämen, mi rakastaa; siks ei se sulle liene halvempaa. Vierasta kieltä haastan, muista impi; on kahle tässä orjaa kaunihimpi. Sa kuule huokaus, mi ilman sua ei koskaan oisi huojutellut mua.
3:S KOHTAUS.
Hippolytos. Arikia. Theramenes. Ismene.
THERAMENES. Sua, prinssi, valtiatar tervehtää: hän sua etsii.
HIPPOLYTOS.
Miks?
THERAMENES. En tiedä. Tää sanansa on: sua ennen matkaasi tavata tahtoo hän.
HIPPOLYTOS. Mit' toivovi minulta Phaidra? Mitä hälle sanon?
ARIKIA.
Ah, häntä kuuntele, ma pyydän, anon.
Sinulle kuinka lie hän vihollinen,
kuitenkin itkevää on sääliminen.
HIPPOLYTOS. Sa poistut. Loukkasinko, tiedä en, suloja, joita lemmin, ihailen, en arvaa, mik' on arpa sydämeni.
ARIKIA.
Ylevä prinssi, lähde! omakseni
Ateena tee ja Attikan myös rannat.
Sult' otan vastaan kaikki, minkä annat.
Mut valtakunta suuri, maineikas
tää viel' ei kallein mulle lahjoistas.