HIPPOLYTOS. Lastensa tähden vihaa äitipuoli useinkin poikaa, jolta maammo kuoli. Tuon tiedän. Tavallista on, ett' toisen avion liitto kaunan kylvää moisen. Ma muilta saanut saman öisin ihan, kentiesi kahta katkeramman vihan.

PHAIDRA.
Ah, miksi sallei taivas, jota huudan,
tuost' että poikkeus ma olen muudan!
On myrsky muu, mi mua kalvaa, kaivaa!

HIPPOLYTOS. Sa ällös turhin tuskin mieltäs vaivaa: kenties ei kuollut vielä miehes, tulla voi urho, silloin uus on riemu sulla. Poseidon taattoni on turva, päästää hädästä voi hän, ystävänsä säästää.

PHAIDRA. Ei kahta kertaa nähdä tuonen maita, ei manan valkamia varjokkaita. Sa toivot turhaan: jumalat ei auta urosta, jonka ahnas nieli hauta. Mitä ma virkan? Kuollut ei hän, kun hän elää eessäni, kun nään ma sun; ma hälle haastan, hälle hehkun, hurja… Ah, prinssi: turhaan tulta peitän, kurja.

HIPPOLYTOS. Sua lempes, murhees kuvat kuumat painaa: lie aina eessäs hän, mi nyt on vainaa; mies kuoli, rakkaus jäi sydämeen.

PHAIDRA. Niin, Theseusta lemmin hulluuteen; en sellaisena kuin hän kuoloon kulki, tuhannen naisen jumaloima julki, nyt varmaan Manan vaimon sulho huima; vaan nuori, uskollinen, kenties tuima, kohtaava kaikki povet syttyvinä, kuin ovat jumalat, kuin olet sinä! Sun oli silmät, ryhti, käynti hällä, tuo ujous jalo, jok' on ylpeällä, kun souten sankarina Kretan merta Minoksen tyttären hän kihlas kerta. Miss' olit silloin sinä? Miks et siellä, kuss' oli Hellaan parhaat purren tiellä? Miks olit nuori liian kilpasille? Miks saapunut et saaren valkamille? Sun tappamasi Minotauros ois, sa oisit sokkelosta päässyt pois, sinulle siskoni ois tehnyt kerän, sa nähnyt oisit taasen päivänterän. Mut ei! Sen minä tehnyt öisin. Mulle ois lempi suonut apu saattaa sulle ja laajan labyrinthin sokkeloissa ma ollut oppahasi oisin noissa. Kuink' oisin turvannut ma pään tuon armaan! En langan varaan jättänyt ois varmaan, vaan seurannut sua öisin vaaraan asti ja itse eelläs käynyt uljahasti; jos kuolo kohdannut sun oisi, yksin et kuollut oisi, vaan me vieretyksin.

HIPPOLYTOS. Jumalat! Mitä kuulen? Unhotatko sen miehen, jonka olen polven jatko?

PHAIDRA.
Miks uskot, että unohtaisin sen?
Ma kuinka kunniaani muistais en?

HIPPOLYTOS.
Anteeksi, valtiatar: punastun;
puheesi syytön oli, syy vain mun.
Häveten siksi poistun, jätän sinut…

PHAIDRA. Ah, julma, ymmärsit jo liioin minut. Jo kyllin puhuin, ettet väärin luule. Siis tunne Phaidra, Phaidran raivo kuule! Rakastan. Uskot, että syyttömänä hyväksyn itseni sua lempivänä. En! Lempi hurja, joka pääni huumaa, minulta hehkuaan ei saanut kuumaa, sen synkät sallineet on vallat taivaan, ne tuominneet mun ovat tuskaan, vaivaan, vereni velloneet tään myrkyn kautta; mua kiroot, inhoon itseäin sen tautta. On julma riemu valtain autuasten näin sortaa sydämiä ihmislasten! Ei kyllin, että sua pakenin, sa itse muistat, sinut karkoitin, vihaasi etsin, toivoin petomaisna sen välttää, jota välttänyt en naisna. Mit' auttoi se? Jos mua vihasitkin, sua, raukka, rakastin ja enemp' itkin; ol' onnettuutes sulle uusi sulo, mut mulle uutten murhepäiväin tulo: jos joskus nähnyt minut lienet missä, mua muuten nähnyt et kuin kyynelissä. Luuletko, ett' on mulle mieluinen tää tunnustus? Sen tiedän kurjuuden. Puhua lapsestani tahdoin, tulin sua anomaan… ah, sydänsuruun sulin! Tein turhaan lauseparret monin mutkin: sinusta yksin lienen puhunutkin! Rankaise rakkaus tää hirmuisin: olethan poika Theseus-sankarin, siis surmaa hirviö, mi huokaa huoltaan! Isäsi leski lempii poikapuoltaan! Paeta aio en ma miekkas alta; täss' sydämeni! Iske! Ihanalta sovitus tuntuva on rikokseni, siks kohti kalpaas rientää sydämeni. Lyö! Taikka lienee rikos liian musta, suloista suo et sille rangaistusta, et kättäs saastuta sa vereen halpaan, minulle säilä suo, käyn itse kalpaan; se anna!