OINONE. Toiveesi kaikki toisiansa turtaa! Sa itse tahdoit äsken kaunistaita ja muistain aikojasi autuaita halasit taivaan nähdä, nähdyks tulla. Nyt piiloon, pois on jälleen mieli sulla; valoa vihaat, jota etsit juuri.
PHAIDRA.
Poloisen perheen peritaatto suuri,
Sa, jonka tytär oli kantajani,
jok' ehkä punastut mun murhettani,
Aurinko, näen nyt sun viime kerran.
OINONE.
Tää eikö haihdu hulluus hetken verran?
Täytyykö aina mun — ah, kauhistusta! —
sun nähdä kolkuttavan kuolon usta.
PHAIDRA.
Oi, miks en istu metsäin siimeksessä!
Ma milloin tomun pöyhkän pöllytessä
nään vaunut vierivät ja ratsaan raisun?
OINONE.
Kuin?
PHAIDRA. Ällös kuulko kieltä vaimon vaisun! Mitä ma lausuin? Kunne kulki järki? Sen multa julmat jumalat nuo särki. Oinone, katso, kuinka punastun: suon liioin häpeääni nähdä sun, jo silmä täyttyy tuskan kyynelillä.
OINONE. Vaitolo vaivas enentää. Ah, millä sun saisin sanoin huojentamaan huolet! Et kuule meitä, käsihimme kuolet. Tahdotko päättää päiväs kukkivaiset? Mi myrkky sulta surmas riemut maiset? Kolmasti varjot langenneet jo ovat, siit' asti kuin sai unta vaivas kovat; kolmasti koittanut on päivä mailla, siit' asti kuin on ruumiis ruokaa vailla. Mi hirmun päätös hurmaa sydäntäsi? Mill' oikeudella kiusaat itseäsi? Elämän vallat, jumalat, näin polet, myös petät puolison, min oma olet, ja lapsesi, nuo varmaan onnettomat, jos ikeen oudon alle syökset somat. Sa muista: mennen heiltä mullan alle, suot toiveet toisen äidin kantamalle, veresi vainoojalle ylpeälle, pojalle amazoni-äidin, hälle, min nimi…
PHAIDRA.
Ah!
OINONE.
On Hippolytos.
PHAIDRA.
Hurja!
Mi sana huuliltasi pääsi nurja!