Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.
— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht. Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.
— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän sohvalle, sanoen:
— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun heräät, voit varmaankin jo paremmin.
Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.
Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai…?
Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä löi rajusti.
Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.
— Jumalani! — huokasi hän.
Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli.
Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.