Etienne seisoi kuin huumautuneena. Laukaukset, kirkaisut, verenvuoto, äkillinen henkilöiden ilmaantuminen joitten läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, herpasivat häntä. Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän ihmisten kulkevan talossa edes ja takaisin, itkua, kirkunaa. Kohta huomasi hän huoneen lattialla revolverin ja miesolennon, joka lepäsi liikkumattomana kahden palvelijan välissä, jotka kumartuivat olennon ylitse. Tämä näky saattoi hänet järkiinsä ja todellisuuteen. Hän tunsi Miralezin, jonka tuijottava katse oli häneen suunnattu.
Sitten muisti hän Genevièven, morsiamensa, joka kaiken tämän nähtyään nyt varmaankin uskoi hänet uskottomaksi.
— Geneviève! — huudahti hän äkisti ja hyökkäsi portaille. — Se ei ole totta! Se ei ole totta! … Mutta missä hän? Missä…? Mistä voin löytää hänet selittääkseni hänelle…
Hän aikoi rientää ulos, mutta samassa Miralez huusi:
— Elkää päästäkö häntä ulos! Hän tahtoo paeta käsistäni!
Ja kun Etienne tästä huolimatta riensi ulos, huusi Miralez:
— Viheliäinen pelkuri!
Silloin käännähti Etienne takaisin.
— Mitä minulta tahdotte?
— Ja sitä hän vielä kysyy! — huudahti Miralez tavoitellen revolveriansa.