Etienne ymmärsi hänen tarkoituksensa.
— Olette sokaistu, — sanoi hän — ja sen vuoksi annan teille anteeksi. Teillä ei ole mitään minulta vaadittavaa, sillä vannon jumalani kautta, etten ole hiustakaan taivuttanut vaimonne päästä. Tämä kaikki on hirveätä vehkeilyä.
— Viheliäinen pelkuri! — kähisi Miralez. — Te uskallatte kieltää vaikka minulla on todistuksia ja vaikka olen nähnyt. Olette pelkuri! Antakaa revolverini, te toiset!
Sanat olivat palvelijoille, jotka hautelivat spriillä hänen ohimoltansa.
— Enriquita! — huusi hän nähdessään sisarensa astuvan huoneeseen. — Anna tuo minulle, anna revolverini. Vielä on voimaa käsivarressani sen verran että hän saa osansa.
— Lorenzo-raukkani — sirkutteli kreivinna, ottaen revolverin ja pannen sen erääseen laatikkoon.
— Sinäkin! — sanoi Miralez. — Sinäkin uskot tuon viattomuuteen. Mutta minä olen nähnyt vaimoni menevän hänen huoneeseensa. Hän on ollut siellä melkein kaikki päivät. Kostoni on vasta puoleksi toteutettu. Mutta tahdon sen päättää.
Hän otti taskustaan paperin.
— Ota tämä paperi, Enriquita! Säilytä se hyvin! Minähän voin kuolla. Säilytä se ja näytä sillä toteen, että minä olen petetty ja etten ole murhaaja.
— Mikä paperi se on? — kysyi Etienne.