— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava; Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.
— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.
— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?
— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.
— Sen vuoksi ettei se ole totta.
— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä. Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut kovin laiha lohdutus.
Geneviève nousihe.
— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle kirjoittaneet?
— Kirjoitin teille joka päivä.
— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!