Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka valtasi hänet.
— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève — kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se ollut karkausvuosi!
Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.
— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei tyttönsä kädet huulilleen.
— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus! Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin — suudella — näin!
Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.
Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.
— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. — Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.
Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:
— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät, sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen vaalini, hra trappisti?