Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:
— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan sinua!… Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! … Mutta vähän kuitenkin jotta saisin tietää…
— Onko se totta?
— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna koetteelle!
— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että…
— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi. Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun täytyy ottaa vahinkoni takaisin.
— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani ja lohdutuksenani… Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen haudalle?
— Martinin haudalle?
— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta… Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.
Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän: