— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.
— Rakastettuni!
— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin… suutele minua! … ja näin… kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin… se tahtoo sanoa ei… emme näyttäydy ensinkään hänelle… eikä maillekaan. Oletko nähnyt Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas köydestä ylös… Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä kuulla. Pyörryttää… Luulen että kuolen… Minä rakastan sinua… minäkin!
Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään poliisin seisovan portilla.
— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.
— Sitä en tiedä — vastasi hän.
Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen taakse.
— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa kiinni hänet.
— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan luokseen.
Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen kaulukseen.