Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit kuiskasivat toistonsa korvaan:
— Veli, meidän pitää kuoleman!
Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet määrätyt käytettäväksi rukoukseen.
Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot, pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja köyhyyteen.
Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat puukengät.
Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17 vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitä nimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikas poika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.
* * * * *
Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahti naisäänen laulu luostarin läheisyydestä.
Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytetty lasinsiruilla.
Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita. Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita, kuunnellen laulua.