Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt puiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltä niityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Se kaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkun onnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.
Munkki ummisti silmänsä.
Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:
Cueillez, cueillez ces roses,
Mon gentil chevalier…
Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puheli muutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.
Sitten alkoi hän taas:
Cueillez, cueillez ces roses,
Et me les apporter!
Laulajattaren kävely kuului muurin toisella puolella ja munkki säpsähti ikäänkuin muuri kukistaisi ja laulajatar sieltä näyttäytyisi hänelle. Sydämensä alkoi lyödä valtavammin ja hänet valtasi ankara kaipuuntunne.
Melkein tietämättään mitä teki meni hän haudan lähellä olevan omenapuun luo, otti siitä omenan ja heitti sen muurin yli salaperäistä laulajatarta kohden. Laulu taukosi heti. Kului muutama minuutti. Lazare kauli jonkun esineen putoavan maahan taaksensa. Hän käänsihe ja huomasi, että se oli omenan puolikas, jonka laulajatar oli heittänyt hänelle takaisin. Munkin silmät loistivat. Muurin takana kuului kevyet askeleet poistamassa. Nuori tyttö oli lähtenyt pakoon, kenties punastus poskillaan…
Vaistomaisesti vei munkki omenapuolikkaan huulilleen.