Mutta äkisti sinkautti hän sen luotaan hautaan, otti jälleen lapionsa ja peitti kielletyn hedelmän maahan.
— Anteeksi, Jumalani! — mutisi hän, samalla kun hän polvistui lämpöiseen maahan.
Ja hän rukoili kauan ettei enää kuulisi tuntemattoman rakkauslaulua, joka yhäkin tuntui kaikuvan hänen korvissaan.
* * * * *
Neljännestunti myöhemmin ohjasi Lazare suuntansa luostarin talliin. Se oli pitkä, harmaa rakennus, punaisen tiilikaton peittämä suurine ovineen.
Sisällä pureskeli härkiä rauhassa ja levossa kiinnitettyinä soimiinsa pitkillä ketjuilla.
Nuoren munkin jalat tuskin jaksoivat liikkua; hänen lävitsensä tuntui käyvän väristyksiä, huulensa vavahtelivat ikäänkuin ne vielä olisivat kosketelleet äskeistä kiellettyä hedelmää, joka oli hautaan piilotettu. Hän aukaisi oven ja astui talliin. Astuttuaan muutamain härkäparien ohi lähestyi hän erästä yksinäistä, joka munkin nähtyään päästi kajahtavan mylvinän.
— Martin, — sanoi veli Lazare pannen kätensä härän niskaan. — Martin, rakas Martinini!
Ja äänensävynsä todisti lämpimintä ystävällisyyttä.
Härkä, jota hän nimitti Martiniksi, oli hänen kodistaan, ja hän oli saanut luvan tuoda sen mukanaan luostariin tullessaan. Martin-nimen oli se saanut siitä, että talonpojat kotiseudullaan nimittävät täten eläintä, joka käy ikeen alla vasemmalla puolen.